Extra: Pahapoika-Nathan

Olin 10-vuotias kun elämässäni tapahtui suurimuutos. Sain tietää, että armeijan tukikohdassa missä olin asunut pienestä lähtien, tehtiin outoja kokeita ihmisillä ja eläimillä, se oli ällöttävää. Kävin joka päivä syrjäisen rakennuksen luona kuuntelemassa kun ihmiset, joista oli tehty hirviöitä, karjuivat. Eräänä päivänä tapasin tällaisen muuntelukokeen vapaalla jalalla, se oli tiikeriorava, epäonnistunut koekappale joka oli jäänyt pysyvästi hirviö kehoonsa.

-Miksi olet vapaalla jalalla? Kysyin siltä kun se oli ajatuksissaan hypellyt aivan viereeni.

-Minut heitettiin ulos, koska olin epäonnistunut. Orava sanoi ja istahti seinää vasten.

-He taitavat olla vähän julmia teille. Totesin ja istahdin oravan viereen, se ei ainakaan pelännyt minua.

-Ei vain vähän, tosi julmia, luultavasti sinäkin päädyt tuohon samaan paikkaan joskus. Orava sanoi masentuneena. En enää sanonut mitään enkä nähnyt oravaa pitkään aikaan.

Orava oli oikeassa 11-vuotiaana, minut saatiin kiinni rakennuksen läheltä ja vaikka rimpuilin ja potkin he raahasivat minut tilavaan mutta ankeaan selliin. Sellin luokse tuli Holm, mies jonka tiesin olevan häijy ja kummallinen.

-Päästä minut ulos täältä! Ärähdin.

-Tämähän mukavaa, karhutiikeri olisi luultavasti sopiva, käyttäydy pentu niin säästämme sinut hengissä. Holm sanoi.

Puolen vuoden päästä he olivat saaneet tehtyä minut valmiiksi, he aukaisivat umpinaisen oven, että antaisivat minulle ruuan mutta tällä kertaa olin saanut tarpeekseni ja paiskauduin karhutiikerimuodossani ovesta läpi ja juoksin ulos rakennuksesta. Hälytyskellot alkoivat soida kun ovella tyrmäämäni sotilas oli saanut jalat toimimaan ja painanut hälytysnappia. Juoksin parhaiten tuntemaani suuntaan, mutta eteeni ilmestyi joukko sotilaita, yritin kääntyä ympäri ja vaihtaa suuntaa, mutta toisellakin puolella oli sotilaita, minut oli saarrettu joten pystyin ainoastaan paiskoa sotilaita tieltäni. En ole varma mitä tapahtui, mutta tunsin jysäyksen, toinen silmäni menetti näkönsä ja kaaduin maahan.

Heräsin melko mukavasta huoneesta en muistanut mitään mitä oli tapahtunut. Aukaisin silmäni ja ihmettelin miksei toinen silmä aukene, tunnustelin sitä ja ymmärsin sen olevan tikattu umpeen. En tiennyt ollenkaan mitä oli tapahtunut mutta yllättäen joku mies tuli huoneeseeni.

-Kuka sinä olet ja miksi olen täällä? Kysyin.

-Olen Holm. Olet täällä koska silmäsi on ammuttu ja minä pyysin lääkärin korjaamaan sen. Holm selitti.

-Okei. Sanoin ja katselin kattoa ainoalla silmälläni.

-Minun pitäisi pyytää sinulta palvelusta. Holm sanoi ja katsoi minua.

-Minkälaista? Kysyin katsoin häntä takaisin.

-Kun olet parantunut, sinut opetetaan käyttämään erästä muotoa, mikä sinussa on olemassa eli pyytäisin sinua sitten auttamaan minua, pääsemään eroon eräästä otuksesta. Holm sanoi ja ajattelin että hänhän pelasti henkeni joten kai minä voin auttaa ja myönnyin.

Seuraavien kuukausien aikana minua opetettiin muuttumaan karhutiikerimuotoon, sitten tuli päivä kun minä ja Holm lähdimme matkustamaan.

-Se otus on myös muuttuvainen niin kuin me, sinun täytyy taistella hänen kanssaan, minä autan sitten jos sinulla on ongelmia. Holm sanoi.

-Tuskinpa tulee ongelmia. Sanoin ilmeettömästi.

-Toivotaan niin. Holm sanoi tuimana.

Kun pääsimme paikan päälle ja Holm vihdoin päästi minut ulos auton takaosasta, siellä minun vastustajani murisi irlantilaisen pienenmaatilanpihalla, lähdin jahtaamaan häntä metsään. Metsässä olin kummissani kun susitiikerisekoitustyttö tappelemisen sijaan vain kyseli kysymyksiä ja seisoi korkealla puun oksilla, hän oli Mercy. Kun viimein aloimme tapella, meinasin hävitä koska hän sai melkein väsytettyä minut, mutta hän teki virheen hellittäessään otteensa kurkustani. Hyökkäsin ja tarrasin Mercyä niskasta ja taas tyttö alkoi kysellä vaikeita kysymyksiä ja yllättäen päätäni alkoi särkeä ja hellitin otteeni ja menetin tajuntani.

-Missä minä olen? Kysyin herätessäni.

-Olet turvassa, minun luonani. Joku tuntematon tyttö sanoi minulle.

-Kuka sinä olet, päästä minut irti! Karjaisi älytessäni, että minut oli sidottu kiinni.

-Päästämme sinut irti kunhan lupaat olla riehumatta. Tyttö sanoi.

-Hyvä on, kerro nyt kuka sinä olet ja miksi olen täällä. Sanoin mahdollisimman aikuismaisesti.

Tytön vieressä oleva mies irrotti minut ja tyttö alkoi kertomaan minulle armeijasta ja kaikesta josta tiesi liittyen geenimuunteluihin. Kun hän kertoi mitä Holm, jonka hän oli tappanut, oli kertonut silmästäni aloin itkeä ja tunsin oloni kauheaksi, koska olin taistellut mukavaa ihmistä vastaan ja puolustanut pahaa. Pyytelin Mercyltä anteeksi ja kutsuin häntä siskokseni koska hän tuntui isosiskomaiselta. Sitten Mercy näytti muistavan jotain ja alkoi hermostua, hän alkoi selittää nurkassa istuvalle äidilleen miksi ei ollut kertonut hirviömuodosta tälle. Nainen oli mukava eikä sättinyt tai piessyt Mercyä millään tavalla, en ollut aiemmin nähnyt näin mukavia ihmisiä. Syöksähdin kaikkien yllätykseksi suoraan Mercyn äidin eteen.

-Voisitko sinä olla äitini, minulla ei koskaan ole ollut sellaista. Töksäytin suorasukaisesti. Hän näytti hetken aikaa sanattomalta.

-Voi kultapieni, se olisi kunnia! Mercyn äiti sanoi katsoen minua ainoaan silmääni ja pörrötti armeijatyylisiä hiuksiani, aloin taas itkeä tämä oli ensimmäinen kerta kun minulla oli perhe.

Seuraavien kolmen vuoden aikana, sain vihdoin elää normaalia nuorenihmisen elämää, joten nautin siitä täysin rinnoin. Kun olin 15-vuotias, viides maailmansota loppui, touhusin karhutiikeri muodossa pihallamme, yllättäen pihalle tallusteli täysin minulle tuntematon mies armeija vaatteissa. Hän katsoi minua peloissaan. Juoksin sisälle kertomaan kaikille, että ulkona oli joku mies, muutuin tietenkin oven kohdalla ihmiseksi, muuten ovi olisi mennyt rikki, he seurasivat minua ulos..

-Darrin! Sinä pääsit kotiin! Äiti huusi yllättäen ja juoksi miehen luokse.

-Kristen! Mikä ihme oli tuo karhuotus joka juoksi taloomme?! Darren ihmetteli täristen shokissa.

-Meillä onkin paljon puhuttavaa kultaseni. Äitini sanoi sivuuttaen täysin Darrenin yritykset kysellä ”karhuotuksesta” ja lähti taluttamaan häntä sisälle.

Kun olimme sisällä, Mercy ja äiti alkoivat selittää mistä oli kysymys, meni viikkoja ennen kuin Darren vihdoin alkoi sulattaa kuulemaansa ja näkemäänsä ja pystyi puhumaan minulle.

-Hei, Nathan. Kuulin eräänä päivänä aran äänen.

-Hei, Darren! tervehdin häntä ja lapioin hevosten karsinoita puhtaaksi.

-Anteeksi kun en ottanut näkemistäsi kovin hyvin, mutta toivottavasti ymmärrät että se oli aika pelottavaa minulle. Darren sanoi.

-Darren ei sinun tarvitse minulle pahoitella, minähän täällä riehun hirviömuodossa pihallasi. Sanoin.

-Voit kutsua minua isäksi jos haluat, niin kuin vaimoni on äitisi. Darren sanoi ja hymyili minulle lämpimästi ennen kuin lähti.

Muutaman kuukauden päästä elämämme oli jo tasoittunut ja elimme yhtenä perheenä. Sitten Danielilla ja Mercyllä oli jotain kerrottavaa meille.

-No? Äiti ja isä kysyivät yhtä aikaa kun olimme kaikki sisällä.

Mercy katsoi Danieliin ja kakisteli kurkkuaan useaan kertaan.

-Mercy on raskaana. Daniel pamautti suoraan ja Mercy tuijotti häntä murhaavasti.

Hetkeen kukaan ei sanonut mitään.

-Ihanaa! Äiti huusi yllättäen.

-Olisihan se pitänyt arvata! Isä nauroi kovaan ääneen sammalla kun talsi keittämään kahvia.

-Raskaana? Mitä se tarkoittaa? Kysyin kaikkien yllätykseksi, en ollut ennen kuullut koko sanaa, ei armeijassa kaikkea opeteta.

-Oh, tästä tuleekin epämiellyttävä keskustelu, Daniel kertoo! Mercy huudahti naureskellen ja ryntäsi ulos.

-HEI! Mercy! Daniel huusi, mutta Mercy oli jo hypännyt hevosen selkään ja lähtenyt pihasta, joten Daniel joutui kertomaan.

Hän selitti minulle yksityiskohtaisesti kaikkea outoa kun olimme yksin ja valitti välillä ettei halunnut kertoa jos tuijotan. Lopulta kyllä ymmärsin asian…

Kun olin 17,5-vuotias Mercyllä ja Danielilla oli pieni hiljainen poika, mutta minä olin edelleen melko samanlainen, täysin tuon lapsen vastakohta, juoksin metsikössä hirviömuodossa, koska Mercy ei halunnut pojan tietävän meistä vielä.

Eräänä päivänä kuulin hiljaista puhetta metsästä. Muutuin ihmismuotoon ja hiivin ääntä kohti. Näin isonkiven lammenrannassa, puhe kuului sen takaa.

-Mitä minä edes teen, olen metsässä yksin kaukana tutuista maisemista, ties mitä roistoja ja raiskaajia hyökkää kimppuuni. Tytön ääni kuului sanovan.

Hiippailin kiven päälle ja katsoin alas itseäni paljon pienempikokoiseen tyttöön, joka istui mekko päällä rannassa ja uitti jalkojaan lammessa.

-Hei kukas sinä tyttö olet? Kysyin normaalilla, melko matalalla äänelläni. Tyttö kiljaisi ja säpsähti minut nähdessään.

-Ku-kuka sinä olet! Tyttö kysyi tärisevällä äänellä ja tuijotti ammuttua silmääni peloissaan.

-Nathan, entä itse? Kysyin ja hyppäsin tytön eteen kyykkyyn.

-E-Elizabeth. Tyttö änkytti värisevällä äänellä.

-Jaahas, Elizabeth, saanko kutsua Liziksi? Kysyin ja tuijotin tyttöä ja arvion minkälainen hän oli.

-Älä rupea tuttavalliseksi, ties mikä raiskaaja olet. Elizabeth äyskähti tuijottaen taas ammuttua silmääni.

-Tästäkö sinä sen päättelit? Kysyin synkistyen ja osoitin oikeanpuoleista silmääni. Tyttö ei uskaltanut sanoa, mutta tiesin hänen arvelleen sen silmäni perusteella. Menin aivan Elizabethin korvan juureen.

-Tiedätkös Elizabeth jos arviot ihmisen ulkonäön perusteella saatat tehdä heistä arviosi mukaisia. Sanoin synkällä äänellä hänen korvaansa.

-Mitä sinä teet! Elizabeth rimpuili kauhuissaan, kun nappasin hänen lantiostaan kiinni ja vedin hänet selälleen maahan ja asetuin hänen jalkojensa väliin.

-Juurihan väitit että olen raiskaaja, etkö siis odottanut, että voisin raiskata sinut? Kysyin ja tuijotin häntä.

-Ole niin kiltti ja lopeta!  Elizabeth pyysi ja alkoi itkemään. Katsoin hänen käsiään jotka hän oli painanut silmiensä eteen.

Siirsin hänen kätensä pois ja otin hänen poskistaan kiinni. Suutelin häntä hellästi otsaan ja sitten hymyilin.

-Siitäs saat kun luulit minua ulkonäköni perusteella raiskaajaksi, tietenkin minä vain pelleilin, en minä sinulle voisi mitään pahaa tehdä, en ole niin kauhea. Sanoin edelleen ollessani hänen päällään.

-Olen pahoillani, olen vain vähän eksyksissä koska karkasin kotoa, enkä ole ollut ennen yksinäni ja jos haluat voit kutsua minua Liziksi… Elizabeth sanoi pahoillaan.

-No Liz, tarvitsetko yöpymispaikkaa, voisit tulla luokseni? Kysyin katsoen hieman hemmotellun näköistä tyttöä.

-Eh… En tiedä missä sinä asut? Liz empi.

-Asun tässä 10 minuutin hölkkä matkan päässä, minkä ikäinen olet? Katsoin Liziä ja nousin vasta nyt ylös hänen päältään.

-Olen 17-vuotias, asutko yksin, vai? Liz katseli minua pyyhkäisten silmiään aikaisemman säikähdyksen jäljiltä.

-Ai olet saman ikäinen kuin minä. Asun maatilalla Mercyn, Danielin ja heidän poikansa kanssa ja vanhempieni, jotka eivät kyllä ole oikeasti minun vanhempani vaan Mercyn. Selostin epäselvät perhe järjestelyni.

-Käykö se heille, että tulen yllättäen teille lepäämään. Liz kysyi nolona.

-Eiköhän se käy, mutta käykö sinulle se, ettet saatakaan päästä kulkemaan pelkästään läpi, minäkin vähän niin kuin tartuin heidän perheeseensä ja olen asunut heidän kanssaan 12-vuotiaasta asti. Sanoin ja nauroin ääneen.

-Eh… Liz ei osannut sanoa mitään.

-Ainiin, olisi vielä yksi juttu mikä sinun kannattaisi tietää. Sanoin ja käännyin Liziin päin.

-Mikä? Liz kysyi ihmeissään.

-Luultavasti pelästyt tätä seuraavaa, joten anteeksi jo valmiiksi. Sanoin ja muutuin hirviömuotoon.

-Mi-mikä sinä oikein olet?! Liz huudahti.

-Ei tarvitse pelätä, niin kuin sanoin en minä voisi sinulle mitään pahaa tehdä, tule kyytiin. Sanoin hirviömuodon pelottavalla äänellä ja menin makuulle.

Liz ihme kyllä hetken harkittuaan kipusi selkääni. Nousin ylös ja lähdin hölkkäämään kotiin. Kun pääsimme kotiin, kaikki olivat pihallamme tekemässä töitä ja kääntyivät katsomaan selässäni istuvaan tuntematonta tyttöä ihmeissään.

-Hei, tässä on Liz, hän on väsynyt matkallaan, voisiko hän levätä meillä? Kysyin päästäessäni Lizin selästäni ja muutuin ihmiseksi.

Se kävi ja olin oikeassa, Liz jäi luoksemme asumaan ja 1,5 vuoden päästä Liz oli raskaana lapsellemme ja Axel joka pystyi aistimaan tunteita, kertoi sen olevan tyttö ja että heissä molemmissa Axelissa ja vauvassa on eläimiä sisällä, nimesimme vauvamme Vivianiksi.

12 vuoden päästä, sain tietää, että Axel ja Vivian ovat rakastuneet toisiinsa ja olivat peuhanneet vanhan tuttuni oravatiikerin silmien alla, en kyllä tunnistanut oravatiikeriä koska tapaamisestamme oli niin pitkään. Sisälläni piilevä ylisuojeleva isä hyökkäsi esiin Axelin takia ja epäilin heti että Axel on samanlainen kuin minä Lizin kanssa.

Nyt kun ihana Vivianini on 16-vuotias ja Axel 20-vuotias, olen jo antanut periksi koska Axel on hyvä poika eikä voisi koskaan satuttaa Viviania.

Nuori,villi ja vaarallinen 2

Muistan kaiken, muistan sen kun synnyin, muistan mitä äitini sanoi minulle heti synnyttyäni ja muistan ensimmäiset askeleeni ja sanani. Se ei ole minulle vaikeaa koska eläimet sisälläni muistavat nämä asiat, ne kertovat asioita minulle jos haluan tietää.

Olen Axel, Mercyn ja Danielin poika. Äitini Mercy on muutamia vuosia sitten ollut geeni muuntelussa armeijan koekappaleena, Holm niminen mies piti häntä vankina ja johti muunteluja. Häneen laitettiin tiikerin ja suden geenejä, nämäkin asiat sain tietää eläimiltä jotka ovat sisässäni. Ne tykkäävät jutella kanssani. Tunnen eläimet sisälläni paremmin kuin äitini koska olen syntynyt niiden kanssa yhtä aikaa, mutta äitiini siirrettiin eläimiä jotka eivät tienneet äidistä mitään eikä äiti niistä, joten hän ei tunne niiden läsnäoloa yhtä selvästi. Minun tarvitsee vain harvoin kysyä keneltäkään mitään, koska eläimet sisälläni osaavat lukea tunteita ja tietävät kaiken mitä äitini eläimet tietävät, kukaan perheessäni ei tiedä, että voin jutella eläimieni kanssa, he eivät edes tiedä että minussa on eläimiä. Kommunikointini ihmisten kanssa on yleensä todella helppoa, koska tiedän aina jos ihmiset yrittävät valehdella minulle.

Äitini sanoo että olen pelottavan aikuismainen vaikka en ole täyttänyt vielä edes neljää. Asun äitini, isäni, mummoni, pappani, Nathan-enoni ja Lizin kanssa maatilalla joka on aikakauteen nähden alkeellinen ja syrjäisellä paikalla, mutta se sopii minulle hyvin. Nathan-enolla ei ole toista silmää se on ammuttu, hänenkin sisällään on eläimiä, mutta hänessä ei ole sutta vaan tiikeri ja karhu. Hänkin on muunneltu eikä ole oikeasti sukua minulle, äiti ja Nathan ovat tutustuneet sen jälkeen kun he kävivät verisen taistelun Holmin käskystä, Nathan oli tuolloin Holmin vallan alaisena ja äitini taisteli Holmia vastaan ja lopulta tappoi hänet. Nathan on nyt 19-vuotias. Liz, jonka oikea nimi on Elizabeth, on hänen tyttöystävänsä ja tiedän hänen olevan raskaana, vaikkei muut sitä vielä tiedä, tiedän sen koska eläimeni tuntevat uusien eläimien läsnä olon joka kerta kun Liz tulee lähelleni.

Jonkin ajan päästä Nathan ja Liz joutuivat kertomaan muille Lizin olevan raskaana.

-Hahhaa! Poika joka ei neljä vuotta sitten tiennyt edes mitä raskaana olo tarkoittaa, on sitten saanut tyttöystävänsä raskaaksi! Pappani Darrin huudahti.

-Onko pakko muistuttaa! Nathan älähti ja rysähti istumaan vieressäni olevalle tuolille.

-No hyvä vaan ettei minun ole enää koskaan tarvinnut pitää enempää niitä noloja terveystiedon tunteja sinulle, ei kai Liz joutunut pitämään niitä sinulle tietämättömälle. Isäni nauroi ja pörrötti Nathanin hiuksia vain ärsyttääkseen häntä.

-Äh! Kerjäätkö kuritusta vanhus! Nathan uhmaili ja syöksyi isäni kimppuun.

-Nathan älähän nyt! Tiedät että Daniel vain yritti kiusata. Äitini sanoi ja törkkäsi isäni kimpussa olleen Nathanin nurin jalallaan.

-Minä tiesin, että Liz on raskaana. Sanoin hiljaa omasta nurkastani, jonne kaivauduin usein.

-Miten? Nathan kysyi katsoen minua tuolista joka oli nurkkani vieressä, hän oli lopettanut pelleilyn ja noussut takaisin istumaan siihen.

-He kertoivat sen. Sanoin ja osoitin Lizin mahaa.

-Hä? Nathan ihmetteli ja muutkin katsoivat minua odottaen.

-Eläimet, ne kertoivat, että Lizin sisällä on uusia eläimiä. Sanoin ja katsoin tyynesti kaikkien kummastuneita kasvoja.

-Mitä sinä kulta puhut, eläimet? Väitätkö, että sinun ja vauvan sisällä on eläimiä niin kuin minussa ja Nathanissa? Äitini sanoi katsoen minua toiselta puolelta keittiötä.

-Kyllä, ne ovat aina olleet sisälläni ja tietävät mitä ihmiset tuntevat. Sanoin saaden kaikki säpsähtämään.

-Onko se edes mahdollista, että tämä periytyy? Äitini kysyi isältäni.

-No, en ole varma, mutta ei hän voi tuollaista keksiä päästään emme ole edes kertoneet eläimistä hänelle. Isäni sanoi kohauttaen olkiaan.

-Voin myös todistaa sen, voimmeko mennä ulos. Sanoin ja nousin nurkastani kun äitini nyökkäsi myöntymiseksi.

Tiesin, että minun pitäisi pystyä muuttumaan eläimeksi. Aloitin muuttumisyritykset vaikken oikein hallinnut muuttumista koska en ollut sitä aiemmin tehnyt. Äitini ja Nathan muuttuivat pikaisesti omiin hirviömuotoihinsa ja neuvoivat miten saada muutos tehtyä koska he halusivat varmistaa voinko oikeasti muuttua.

Lopulta tunsin kummallista kutinaa kun turkkia alkoi kasvaa joka puolelle kehoani ja tunsin vetoa joka puolelta, kun ruumiini muuttui uuteen muotoon. Olin erinäköinen kuin äitini, olin laiha, pieni kokoinen ja erivärinen.

-Se todella onnistui, joten tämä on siis periytyvää. Äitini sanoi ihmeissään.

-Kasvat tuosta vielä, minunkin hirviömuotoni kasvoi mukanani kun olin nuorempi, hetkinen tämähän tarkoittaa että meidän lapsemmekin on eläin. Nathan sanoi ja alkoi keskustella muiden kanssa.

Katselin metsää pihamme vieressä ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään syöksyin metsään kovalla vauhdilla, tunsin eläimien yllyttävän minua juoksemaan kokoajan lujempaa. Tiesin äitini olevan todella nopea, mutta kun hän lähti perääni, hän jäi vähitellen jälkeen. En aikonut karata, vaan halusin ensimmäistä kertaa elämässäni nauttia vapaudesta ja kokeilla kuinka kovaa pääsen, koska muuten olin aina vaan hiljaa nurkassani. Muutaman kilometrin päässä hidastin vauhtia, käännyin ympäri ja lähdin hölkkäämään takaisin päin, äitini tuli vastaan, muttei näyttänyt vihaiselta vaikka luulin, että hän olisi ärtynyt karkaamisestani.

-Kauhea kun pääset juoksemaan nopeasti! Äitini älähti ja kääntyi hölkkäämään viereeni.

-Anteeksi, eläimet yllyttivät minua juoksemaan niin lujaa kun vain voin. Sanoin ja katselin maahan.

-Miten sinä edes ymmärrät että sinussa on eläimiä? Äitini kysyi katsellen minua.

-En tiedä, kuulen ääniä jotka eivät ole ihmisen puhetta, mutta ymmärrän silti täydellisesti mitä ne äänet kertovat. Sanoin ja katselin tassujani jotka vilahtelivat edessäni joka askeleella.

-Entä se Lizin ja Nathanin vauva? Miten huomaat sen olemassa olon. Äitini kysyi katsellen lähestyvää pihaa.

-Levoton pieni tyttö ja kaksi eläintä, eläimet aistivat ne. Sanoin katsellen hirviö-Nathania joka odotti pihassa.

-Kuulitko Nathan, saat tytön! Äitini huusi syöksähtäen Nathanin kimppuun leikillään.

-Mitä? Onko se tyttö? Nathan kysyi ja katsoi minua.

-On se ja melko energinen sellainen. Sanoin katsoen Nathania hänen ainoaan silmäänsä.

-Hän on ihan kuin isänsä. Liz tuli luoksemme ja suuteli Nathanin jättimäistä karhun nenää.

Kuuden kuukauden päästä syntyi kaunis pienityttö, hän sai nimen Vivian. Muutamien viikkojen aikana kun olin Lizin lähellä, Vivian aukaisi ensikertaa suuret silmänsä ja katsoi villillä katseella suoraan minuun, rakastuin häneen sillä sekunnilla! Monta kertaa kun olin kahden Vivianin kanssa saatoin jutella hänelle monta tuntia asioista joilla ei oikeasti ollut merkitystä.

Kun minä olin 7-vuotias ja Vivian oli neljä, menimme yhdessä joka paikkaan, aina jos menin metsään kävelylle, Vivian seurasi perässä, me jopa nukuimme yhdessä. Vivian oli mahdoton tulipakkaus ja tuittupäinen sellainen. Juttelimme kuitenkin kaikesta mistä vaan voi jutella ja opetin häntä muuttumaan. Hän oli pieni tiikerin mallinen otus jolla oli töpöhäntä ja hieman kaartuva selkä niin kuin karhulla, mutta hän oli todella siro ja väriltään tumma.

Vuosien kuluessa unohdin kokonaan oman nurkkani ja aloin muuttua puheliaammaksi. Minun ollessa 12-vuotias, Vivian suuteli minua ensi kertaa, se ei ollut mikään romanttinen suudelma vaan pieni kaveri-pusu, koska hän oli iloinen, Vivian tuskin ymmärsi mitä se minulle tarkoitti. Hän oli ainut, jonka tunteista eläimeni eivät saaneet selvää.

16-vuotiaana olin jopa lihaksikkaampi ja suurempi kuin isäni mutta silti pienempi kuin valtavan kokoinen Nathan, olin treenannut pitkään, etten olisi sellainen ruipelo kuin ennen olin. Jonkin ajan sisällä aloin tiuskia Vivianille joka kerta kun hän yritti tulla metsään kanssani, en halunnut hänen tulevan lähelleni, hänen viaton ystävällisyytensä ärsytti minua, koska itse olin aina rakastanut häntä, mutta hän vain ajatteli minua ystävänä tai veljenä.

-Axel! Oletko menossa metsään? Vivian huusi ja hyppäsi alas talomme katolta missä me usein olimme kahdestaan.

-Olen, mutta minä menen yksin. Sanoin ja jatkoin kävelemistä.

-Miksi? Enkö taaskaan voi tulla mukaan? Olenko tehnyt jotain väärin? Vivian kyseli hädissään.

-Et sinä ole tehnyt mitään väärää, minä vain haluan nyt mennä yksin. Sanoin rauhallisesti ja muutuin hirviömuotoon ja katosin metsään.

Jonkin matkan päästä pysähdyin pienen puron luokse ja muutuin ihmiseksi. Riisuuduin ja pulahdin uimaan joen matalaan kohtaan.

-Huah! En kestä tätä enää! En halua olla Vivianille mikään ystävä! Älähdin turhautuneena ääneen istuessani selkä puron reunaa vasten.

Yllättäen kuulin hiljaista nyyhkytystä läheisestä puskasta, hiivin puskan luokse ja siirsin oksia nopeasti pois kieltä. Vivian makasi maassa nyyhkyttäen ja nosti katseensa kun siirsin oksia. Hän purskahti itkuun ja olin aivan sanaton. Miksi hänen oli pitänyt seurata minua!

-Sinä sanoit, etten ole tehnyt mikään väärää, mutta miksi sitten juuri sanoit, ettet halua olla ystäväni! Vivian huusi nyyhkytyksen seasta.

-Vivian, en tarkoittanut sitä niin kuin sinä luulet! Katsoin Vivianin itkun punaisiin silmiin järkyttyneenä.

-Millä muulla tavalla tuon voi ymmärtää! Vivian karjui raivostuen ja muuttui hirviömuotoon ja juoksi metsään.

Toivoin että tuo olisi ollut vain painajaista, että heräisin kohta sängystäni ja näkisin Vivianin nukkuvan vieressäni. Mutta ei se oli totta, olin saanut ihanan Vivianini itkemään.

Sitten huomasin, että Vivian oli lähtenyt vuoria kohti, vastakkaiseen suuntaan kodistamme. Puin vaatteet päälleni ja muutuin, että voisin lähteä hänen peräänsä. Katsoin hetkenaikaa kotiin päin miettien mitä vanhempamme sanovat jos Vivian häviää. Syöksyin Vivianin perään täyttä vauhtia, vauhtini oli nopeutunut 4-vuotiaasta. Seurasin hänen jälkiään, mutta ne eivät näyttäneet hidastamisen merkkejä. Jatkoin juoksemista ja tunsin Vivianin tuoksun suden nenääni terävämmin, mutta haistoin myös normaalin ihmisen, aistin myös pelon tunteen lähistöllä. Kun saavuin Vivianin luokse, säikähdin pahan päiväisesti, hänen yllään oli metsästysverkko. Katsoin metsästäjiä ympärillämme, olin juossut suoraan heidän muodostamaansa rinkiin.

-Mitä nämä jättimäiset otukset oikein ovat? Tummatukkainen mies kysyi kavereiltaan. Olimme päätyneet viereisen kylän metsään ja he olivat saaneet kauhusta jähmettyneen Vivianin kiinni.

-En minä tiedä, mutta ne ovat valtavia! Eräs vaaleatukkainen sanoi ja tuijotti minua.

Olin suurempi kokoinen kuin äitini hirviömuodossa, olin noin 2,5 metriä korkea ja painoin arviolta 550 kiloa. Nathan oli kyllä hirviömuodossaankin minua suurempi, koska oli kasvanut vielä murrosiässä valtavasti, mutta Vivian oli nuoressa iässään vasta noin 1,5 metriä korkea ja 350 kiloinen.

-Päästäkää hänet vapaaksi tai en takaa terveyttänne. Sanoin pelottavalla äänellä joka sai kaikki miehet kavahtamaan ainakin 2 metriä taaksepäin.

-SE… SE PUHUU! Vaaleatukkainen mies älähti kauhuissaan.

Kumarruin Vivianin ylle ja puraisin paksut köydet vaivattomasti poikki 10 cm pitkillä kulma hampaillani. Se sai metsästäjät säikähtämään ja juoksemaan pois paikalta. Jatkoin köysien katkomista ja vedin repeytyneen verkon jämän pois Vivianin yltä.

-Vivian mennään, etteivät he tule takaisin. Sanoin ja katsoin Viviania joka yllättäen muuttui ihmismuotoon ja alkoi parkua.

-Olen taas vain taakka sinulle! Vivian parkui ja kyyristyi maahan itkemään.

-Huaah! Yritin jo sanoa sinulle että ymmärsit sen väärin! Sanoin ja muutuin ihmismuotoon.

-Kerro! Kerro miten sen voi ymmärtää muuten kuin, että et halua olla kanssani missään tekemisissä! Olen aina rakastanut sinua, et tiedä miltä tuntuu kun sanot noin! Vivian ärähti ja katsoi minua itkua pidätellen.

Otin häntä rajusti ranteesta kiinni ja lähdin vetämään häntä säälittä metsään, olin vihainen. Vivian oli ainoa olento maanpäällä jonka tunteita eläimeni eivät osaa tulkita. Minä rakastan häntä niin että rintaani sattuu aina kun hän sanoo nimeni ja nyt hän sanoo rakastaneensa minua ja väittää etten voi tietää miltä tuntuu! Tietenkin se mitä sanoin kuulosti hänen korvaansa hirveältä, MUTTA HÄN YMMÄRSI VÄÄRIN!

-Auh! Axel ranteeseeni sattuu päästä irti! Vivian sanoi yrittäen repiä kättään vapaaksi.

Paiskasin hänet rajusti sammaleeseen ja katsoin häntä edelleen vihaisena. Menin hajareisin hänen ylleen, kumarruin ja painoin pääni hänen olkapäälleen hetkeksi, sitten nostin pääni ja katsoin Viviania terävästi ja suutelin häntä, se ei ollut mikään pikku kaveri-pusu, vaan kunnon suudelma, halusin Vivianin ymmärtävän, etten todellakaan halua olla vain hänen ”ystävänsä”.

-Tätä tarkoitin kun sanoin etten halua olla sinulle ystävä, haluan olla enemmän. Mutta tiedän että se on väärin koska meidät on kasvatettu sisaruksina ja sinä tuskin tunnet samanlaista rakkautta minua kohtaan. Sanoin katsoen syvälle Vivianin sinisiinsilmiin.

Vivian tuijotti minua täysin punastuneena ja hämmentyneenä, aloin nousta pois hänen päältään, olin vihainen itselleni kun olin vetänyt ja puristanut Viviania ranteesta. Yllätyksekseni Vivian tarrasi paidastani kiinni niin etten päässyt nousemaan ylös.

-Mitä nyt? Kysyin ja katsoin Viviania joka oli kääntänyt katseensa muualle.

-Olet väärässä, se on samanlaista rakkautta! Vivian sanoi kohdistaen tutun ihanan katseensa silmiini.

En osannut sanoa enää mitään, joten hymyilin hänelle ja nousin ylös ja tarjosin hänelle käteni, hän tarttui siihen ja hyppäsi avullani ylös. Halasimme hetken ja lähdimme sitten kävelemään verkkaisesti kotia kohti käsi kädessä. Eläimeni luulivat tunteneensa jonkun läsnä olon, mutta eivät sitten osanneet sanoa varmasti, joten unohdimme koko asian. Kun saavuimme takaisin kotipihaamme, oli jo hämärää, menimme sisälle ja vanhempamme eivät ihmetelleet käsien pitelyä, koska pidimme toisiamme käsistä varmaankin joka päivä.

-Miten teillä meni näin myöhään? Nathan kysyi rouskuttaen kuivaa leipää rennosti keittiössä.

-Eksyimme vähän matkalla, ei mitään kummempaa. Meitä vähän väsyttää taidamme mennä nukkumaan. Sanoin ja hymyilin viattomasti.

-Okei, öitä! Kaikki sanoivat meille öitä kun lähdimme käsi kädessä yläkertaan.

-Phuuh! Mitäs nyt, viereisessä kylässä saatetaan lähteä metsästämään meitä! Sanoin samalla kun hyppäsin selälleni parisänkyymme, me nukuimme aina siinä yhdessä.

-En ole varma, ehkä pitää vaan katsoa mitä tapahtuu. Vivian kipusi ylitseni ikkuna puolelle, säikähdin kun hän katsoi ikkunaa ja kiljaisi.

-Mitä nyt? Mitä siellä on? Kysyin ja nousin istumaan hänen takanaan.

Katsoin ihmeissäni suoraan pienen oravan silmiin, mutta tämä orava ei ollut aivan normaali. Sillä oli tiikerin raidat ja naama näytti enemmän tiikeriltä kuin oravalta, avasin ikkunamme ja orava syöksyi huimalla nopeudella kimppuuni.

-Mitä helve… AUTS IRTI! Huusin kun otus roikkui sormessani. Tarrasin sen vartalosta kiinni ja vedin sen irti sormestani.

-Irti! Irti! IRTIII! Otus huusi ja katsoimme ihmeissämme sen kiemurtelevan tiukassa otteessani.

Suljin ikkunan ja lähdimme alakertaan. Otus jatkoi huutamista ja puri sormeani terävillä hampaillaan.

-ÄITI! Meillä on pikkuvanki! Aloimme yllättäen nauraa Vivianin kanssa huvittuneena.

-Mitä te nauratte! Otus ärähti ja risti pienet oravan tassunsa puuskaan.

-Mitä ihmettä, mikäs tuo pieni otus on? Äiti ja muut tulivat katsomaan kiukkuista oravatiikeriä, se murisi meille ja sai minut ja Vivianin nauramaan entistä kovempaa.

Äiti juoksi hakemaan kanalasta pienen kanahäkin ja laitoimme otuksen sinne jumiin.

-Kuka sinä olet ja mikä sinä olet? Miksi voit puhua? Kyselimme otukselta keittiön pöydän luona.

-Olen niin kuin te olette! Teitähän on muunneltu, eikö? Otus istui ihmismäisesti häkin seinämää vasten.

-No siis Nathania ja minua on muunneltu, mutta muita ei ole. Mutta miksi ne ovat tuollaisen tehneet? Äiti ihmetteli nenä melkein kiinni häkissä.

-Olen vähän niin kuin ”epäonnistunut malli”… Siis miten niin heitä ei ole muunneltu? Nuo kaksi minä näin tuolla kylän metsässä peuhaamassa. En minä teistä toisista mitään tiedä. Orava sanoi katsoen viattomalla katseella äitiini.

Voi ei, voi ei, ei, EI! Tuo otus oli ollut paikalla katsomassa kaiken ja luultavasti seurannut meitä metsän kautta kotiin ja nähnyt IHAN KAIKEN! Hänet eläimeni olivat varmaan aistineet.

-Siis, missä kylässä ja mitä peuhaamassa? Isä kysyi tuijottaen vuoroin meitä ja otusta.

-No ensin näin oksaltani kun tuo nuori tumma töpöhäntä tiikeri tyttö syöksyi puuni ohi ja lähdin seuraamaan, sitten hän juoksi suoraan metsästäjien eteen ja sai painavan verkon niskaansa. Sitten tuo jätkä juoksi sinne ja säikäytti metsästäjät pahan päiväisesti ja vapautti tytön, sitten tyttö muuttui ihmiseksi ja alkoi parkumaan ja sitten muuttui jätkä ja repi tytön ranteestaan syvemmälle metsään ja suunnitteli kai pariutumista tai jotain. Orava tuijotti perheen jäseniämme kaikki tietävän näköisenä virnuillen.

Kaikki tuijottivat meitä kummallinen ilme kasvoillaan. Aloin hikoilla ja halusin painua maan alle.

-Axel voisitko selittää ensin tämän metsästäjä-tapauksen ja sitten palaamme tuohon… Parittelu-osioon. Nathan sanoi hieman äkäisen näköisenä, mykistyneen äitini puolesta.

-No se metsästäjäosa tuosta tarinasta meni melko tarkasti noin. Sanoin katsellen käsiäni.

-Haluaisin myös mieluusti kuulla sen parittelu-osion… Nathan sanoi pelottavalla äänen painolla.

-Sen sinä olet käsittänyt väärin! Töksäytin oravalle ja kyyristyin jättimäisen-Nathanin ”Mitä olet tehnyt ihanalle pikku Vivianilleni”-katseen alla.

-Niin ja mitenkäs se sinun väärinkäsitetty tarinasi poikkeaa tämän oravan tarinasta? Nathan näytti kysyessään suunnittelevan kastroimistani.

-En tehnyt mitään mitä luulet minun tehneen! Vein hänet metsään etteivät metsästäjät löydä meitä uudestaan ja me sovimme riitamme siellä metsässä. Sanoin hädissäni.

-Hahhaa, kyllä minä nyt sen verran tiedän, ettei suutelu ja sen aikana varsin aktiivinen syljenvaihto, ole mikään kaverien riitojen sopimistapa! Orava käkätti häkistään, olisin niin halunnut kuristaa tuon otuksen.

-Vai niin, pitihän se arvata, ettei tyttäreni olisi hyvä nukkua samassa sängyssä 16-vuotiaan teinipojan kanssa. Nathan tuijotti minua äkäisemmin kuin aikaisemmin.

-Isä! Tiedän että hän suuteli minua, mutta tiedän myös sen, että jos olisin halunnut estää sen, olisin voinut tehdä niin! Joten lopeta! Vivian tiuskaisi isälleen ja katsoi häntä äkäisesti ja sai Nathanin hiljenemään.

-No unohdetaan se hetkeksi, mutta sinä orava jos olet muunneltu miksi olet tuossa muodossa? Etkös sinä voisi mieluummin olla ihmisenä ja mikä sinun nimesi on? Äitini kysyi oravalta. Onnekseni Nathan unohti minut hetkeksi ja katsoi häkissä istuskelevaa oravaa.

-Olen Leo! Niin kuin sanoin olen epäonnistunut koekappale joten he tekivät minusta vahingossa pysyvästi tällaisen ja eivät olisi edes halunneet näin pientä otusta vaan melkein teidän kokoisenne joka osaisi kiivetä ketterästi. Joten kun he eivät saaneet tahtomaansa, he vain heittivät minut pois kuin rukkasen. Leo selitti pikkuruisella kimittävällä äänellään.

-Jaahas… Tiedätkö montako ihmistä koekappaleena on ollut ja miksi minulle silloin sanottiin, että minusta tehtäisiin heidän paras aseensa ja miksi he olivat niin vihaisia yhden koekappaleen kuolemasta. Äitini kysyi.

-Meitä on monta, suurin osa epäonnistuneita. Yhdistelmä mitä he pitivät parhaimpana ja halusivat tehdä, oli suden ja tiikerin sekoitus, joten kun se koekappale kuoli, he olivat hieman kireitä. Joten väitätkö, että sinä olet se suden ja tiikerin onnistunut muutos? Leo katsoi äitiäni tutkivasti verkon takaa.

Äitini nappasi häkin pöydältä ja käveli me muut perässään ulos, siellä hän laski häkin maahan ja muuttui hirviömuotoon ja katsoi Leoa.

-Jos tämä on onnistunut susitiikeri sekoitus, niin kai minä olen sellainen. Äitini sanoi.

-No ohhoh! Minä olen kuullut että olet ensimmäinen koekappale, joka oikeasti pääsi karkuun armeijalta. Leo nojasi häkin verkkoon ja katsoi äitiäni silmät kiiluen.

-Ensimmäinen? En ollut ajatellutkaan, että siellä oli monia muitakin koska he aina puhuivat minusta eivätkä muista. Äitini sanoi surullisen näköisenä.

-En minäkään tiennyt että olisi muita, olit varmaan yksityisellä solulla ja Holm oli varmaan pitänyt muut koekappaleet salassa normaaleilta sotilailta. Isäni sanoi, hän oli paennut armeijasta äitini mukana.

-Olitko sinä se sotilas? Leo kysyi tuijottaen isääni.

-Se sotilas? Isäni kysyi ihmeissään.

-Joka uhmasi Holmia ja ratsasti koekappaleella karkuun. Leo kysyi ja katsoi taas silmät kiiluen äitiä ja isää.

-En nyt tiedä siitä uhmaamisesta, Holm uhkasi teloittaa minut kunnes Mercy repi sellinsä kalterit rikki ja säikäytti Hänet. Isäni sanoi nolona.

-Ai… Missä Holm muuten nykyään on, asuin armeijan tukikohdan lähellä monta vuotta ulosheitonkin jälkeen ja joskus hän vaan hävisi. Leo kyseli.

-Hän on kuollut! Äitini ärähti synkällä ilmeellä.

-Mitä? Hahaa milloin? Leo katsoi meitä iloisena.

-Kun hän tuli tänne uhittelemaan ja toi Nathanin taistelemaan minua vastaan ja sitten taistelin häntä vastaan ja tapoin hänet, hänetkin oli muunneltu joksikin oudoksi eläimeksi. Äitini näytti synkältä koska ei tykännyt ajatella Holmia.

-Oho, mikä eläin Nathan on? Leo kysyi, Nathan muuttui karhu tiikeri muotoonsa ja nousi kahdelle jalalle.

-Eli sinä olet siis se, jolta sotilaat ampuivat silmän kun yritit karata, taisin tavata sinut ainakin kerran. Leo sanoi ja näytti todellakin olevan perillä asioista.

-Alkaa olla todella pimeä mennäänkö jo nukkumaan. Mummoni Kristen sanoi ja äiti ja Nathan muuttuivat ihmisiksi ja minä kaappasin häkin ja kannoin Leon sisälle.

Sisällä päästimme Leon pois häkistä ja hän käpertyi tyytyväisenä takkatulen ääreen pitkästä aikaa. Olimme jo menossa omaan huoneeseemme yläkertaan Vivianin kanssa kunnes Nathan kaappasi minua kaulasta kiinni ja raahasi minut tuvan keskelle.

-Sinä nukut tämän yön siinä. Hän sanoi heittäen minulle viltin ja meni takaisin Lizin viereen nukkumaan.

Jäin pimeään tupaan ihmetellen mitä juuri oli tapahtunut. Vivian tuli katsomaan minne olin jäänyt ja katsoi minua ihmeissään talon hiljaisessa pimeydessä, osoitin Nathania ja Vivian kurtisti kulmiaan äkäisenä. Kohautin olkapäitäni hymyillen ja muodostin hyvän yön toivotuksen huulillani. Vivian lähti vastahakoisesti takaisin ylös nukkumaan. Nukahdin kovalle lattialle ja yöllä heräsin selkä kipeänä. Muut taisivat vielä nukkua, hätkähdin kun tunsin Vivianin käden ottavan tiukemman otteen ympäriltäni. Hän katsoi minua ihanalla katseellaan ja hymyili.

-Ei minua kielletty nukkumasta täällä myös. Vivian kuiskasi ja sulki silmänsä.

Otin hänen ympäriltään kiinni ja aloin uudelleen nukkumaan, kun heräsin aamulla, säikähdin kun Nathan istui vieressämme olevalla sohvalla ja tuijotti meitä. Aloin unentokkurassa herättelemään Viviania.

-Mitä? Vivian heräsi ja katsoi minua unissaan. Sitten hän huomasi isänsä ja otti tiukemmin minusta kiinni kapinoiden ja sulki silmänsä. Suljin itsekin silmäni, koska olin tuskin pääsemässä Vivianin otteesta mihinkään.

Nathan lähti ulos ja Vivian aukaisi silmänsä ja hymyili. Suutelin häntä hellästi ja lähdimme ulos syöttämään eläimiä.

-Voisitteko selvittää minulle yhden asian? Kuulimme Leon äänen jostain läheisestä puusta kun olimme viemässä hevosille aamuheinää.

-No? Sanoimme, kun Leo hyppäsi eteemme puusta.

-Miten te voitte muuttua jos se susitiikeri nainen sanoi, että vain häntä ja Nathania on muuteltu. Leo ihmetteli hypellen mukanamme kun jatkoimme heinien jakamista.

-Se susitiikeri nainen on nimeltään Mercy ja hän on äitini ja Nathan on Vivianin isä joten tämä muuttuminen on näköjään periytyvää. Sanoin ja katsoin heiniä rouskuttelevia hevosia.

-Mitä ihmettä, miten se voi olla periytyvää? Leo ihmetteli.

-En hajuakaan, mutta niin kuin näit metsässä niin voimme muuttua. Vivian sanoi ja lähti viemään kanoille rehua.

-Minkä ikäinen sinä edes olet? Kysyin Leolta.

-Luultavasti 45 tai jotain sinne päin, olin 20 kun minua muunneltiin ja olin siellä noin 25 vuotta sitten, mutta en minä ole varma, kai minä silti elän yhtä pitkään kuin ihminen koska en ole vielä kuollut. Leo taisi pitää juttelusta kun hänellä riitti asiaa vaikka moneksi tunniksi.

-Miten sinä muuten olet päätynyt Irlantiin? Kysyin kun älysin että armeijan tukikohta sijaitsi Englannissa eikä Irlannissa.

-Hehee! Kun Holm oli hävinnyt, minä livahdin vapauttamaan kaikki koekappaleet ja sitten eräs kotkamuunnos antoi minulle kyydin tänne. Leo nauraa käkätti pikkuorava äänellä. Jäin tuijottamaan ihmeissäni, kun Leo nauroi ja käveli ihmismäisesti metsää kohti.

Pitkän aikaa elämä meni melko samalla kaavalla, Nathan käski minut tupaan nukkumaan, Vivian kapinoi häntä vastaan hiipimällä itsekin alas ja Nathan antoi asian sitten lopulta olla niin, ainakin hän näki meidät kokoajan. Teimme normaalia päivärutiinia, kunnes yhtenä päivänä olimme Vivianin kanssa metsälenkillä ja näimme metsästäjiä kävelevän meitä kohti.

-Hei nuorimies! Oletteko nähneet täällä poikkeavan näköisiä eläimiä lähiaikoina? Eräs heistä kysyi ja huomasin joukossa olevan joitain aikaisemmin näkemiäni kasvoja.

-Millä tavalla poikkeavia eläimiä tarkoitat? Kysyin esittäen tietämätöntä asiasta.

-No, isompia eläimiä kuin Irlannista pitäisi löytyä. Mies sanoi ja yritti selvästi peitellä totuutta siltä varalta ettemme oikeasti tiedä asiasta mitään.

-Mistähän te nyt oikein puhutte, onko teiltä päässyt jokin vaarallinen eläin karkuun, vai? Kysyin katsoen heitä kuin hulluja.

-Ei meiltä mitään ole vapaaksi päässyt, olemme vai saaneet vihjeen jostakin tämän tapaisesta. Mies sanoi, hyvästeli meidät ja lähti sitten pois muiden seuratessa.

-Nyt he ovat sitten ruvenneet metsästämään meitä. Kuiskasin Vivianille kun miehet olivat turvallisen etäisyyden päässä.

-Kannattaa varmaan pysyä ihmismuodossa jonkin aikaa. Vivian vastasi ja lähdimme kävelemään kotiin päin.

Kotona kerroimme vanhemmillemme mitä olimme nähneet, he olivat myös sitä mieltä, että meidän ei kannata muuttua hetkeen. Yhtenä päivänä he tulivat myös käymään pihassamme kysymässä äidiltäni eläimistä. Kävelin heidän luokseen ja katsoin heitä yhtä kummastuneelta katseella kuin toisena päivänä metsässä.

-Etsittekö taas sitä eläintä? Kysyin katsoen heitä.

-Joo, ette te varmaan ole nähneet sitä nytkään. Mies sanoi ja lähti pois muiden kanssa.

-Kuinkakohan pitkään he aikovat etsiä? Äitini kysyi, mutta ei odottanut minun vastaavan.

Lähdimme viikon päästä Vivianin ja Leon kanssa käymään kylässä. Matkalla metsästäjät taas kerran tulivat vastaan, olimme Vivianin kanssa ihmismuodossa ja Leo piiloutui taskuuni, että kukaan ei vahingossakaan näkisi meitä hirviömuodossa.

-Mites te olette näin kaukana sieltä maatilaltanne? Tuttu mies kysyi.

-Olemme menossa kylään. Vastasin tyynesti enkä lakannut kävelemästä.

-Hyvä on. Mies vain vastasi ja hekin jatkoivat matkaa.

-Hei, voidaanko pysähtyä matkalla moikkaamaan kavereitani? Leo kysyi kiiveten taskustani olkapäälleni.

-Eiköhän me voida, onko heitä montakin? Kysyin.

-Niin kuin kerroin, Holmin kadottua vapautin koekappaleet, sitten parhaimmat kaverini seurasivat minua tänne. Leo sanoi ja lähti hyppimään puihin.

Seurasimme Leoa syvälle metsään ja yllättäen hän loikkasi eteemme.

-Heistä jotkut ovat sitten melko kummallisiakin yhdisteitä ja jotkut ovat ihmismuodossa koska kaikki eivät ole jumissa tällaisessa kehossa. Leo selitti nopeasti ja piti sitten kummallista kutsuääntä.

Ei mennyt pitkään ja aloimme nähdä liikettä pusikoissa ja eteemme ilmestyi ensimmäisenä kotkapäinen kuusi jalkainen isohevonen joka muuttui sitten ihmiseksi. Seuraavaksi ilmestyi hieman normaaleista poikkeavia metsän eläimiä joista vain muutama muuttui ihmiseksi. Hämmästykseksemme Leon kimppuun hyökkäsi salamannopeasti pieniorava jolla oli gepardin kuviot.

-Leo! Tulit takaisin missä sinä olet ollut! Luulin että metsästäjät ovat ampuneet sinut! Orava kiljahti rutistaen Leoa.

-Hei, nämä ovat Axel ja Vivian ja tämä pieni hieman hysteerinen mutta ihana nainen on Fiona, vaimoni.

-Miksi toit ihmisiä tänne? Ihmismuodossa oleva kotkahevonen kysyi tuijottaen meitä.

-Voisitteko muuttua? Leo kysyi meiltä ja teimme niin kuin hän pyysi.

Kaikki eläimet tuijottivat meitä, olin valtava heihin verrattuna joten oli ymmärrettävää, että jotkut heistä pelkäsivät minua.

-He ovat syntyneet tällaisina, muunneltujen lapsina. Leo selvensi muille.

-Voi ei! Kaksi ihmismuodossa olevaa huokaisi yhtä aikaa.

-Mitä nyt? Megan, Tyler onko joki vikana. Leo kysyi.

-No siis, mekin taidamme saada muuttuvaisen lapsen. Megan sanoi katsellen hämillään Tyleria, hän näytti huono vointiselta vaikka oli aikaisemmin seisonut tuimana kotkahevosenmuodossa.

-Hahhaa! Oikeasti? En olisi teistä arvannut, kun aikaisemmin ette koskaan lakannut tappelemasta. Leo nauroi ja muut yhtyivät nauruun.

-Leo, älä kiusaa! Fiona naurahti.

-No jatketaanko matkaa Leo? Vivian kysyi.

-Joo voidaanko ottaa Fiona, Tyler, Megan ja John mukaan? Leo kysyi viitaten Johnilla erääseen ihmismuodossa olevaa mieheen.

-Joo jos vain haluavat tulla. Sanoin ja hymyilin matkaan tuleville.

Lähdimme kulkemaan syrjäistä metsää pitkin ensin hirviömuodoissa. Minä tiikerisutena, Vivian tiikerikarhuna, Tyler hevoskotkana jolla huomasin yllättäen olevan hyvin vartaloon sulautuvat mustat siivet ja kuusi jalkaa rummuttivat maata hänen laukatessaan. Megan oli myös siivekäs hevonen ja hänen selässään istui John, en ollut vielä nähnyt Johnia hirviömuodossa hän oli tullut Meganin selässä paikalle.

-Jos teitä ei haittaa haluaisin kuulla vähän noista teidän hirviömuodoistanne. Sanoin ja katselin heitä odottaen.

-Minä olen hevosen ja kotkan sekoitus niin kuin varmaan huomaa ja jos ihmettelet kolmansia jalkapareja, ne ovat jonkinlainen muutos hetken mutatoituminen. Tyler selitti hieman kylmällä äänen sävyllään, hän ei tainnut ihan tuntea oloaan hyväksi seurassamme.

-Minä taas olen korpin ja hevosen sekoitus, melkein kuin musta pegasos, olemme melko samanlaisia Tylerin kanssa ja se aiheutti monia yhteen ottoja aikaisemmin. Megan sanoi omalla iloisella tavallaan.

-Entäpäs John? Kysyin katsoen häntä, hän istui Meganin siipien välissä.

-John ei puhu paljoa, eikä käytä hirviömuotoa. Tyler sanoi tavalla joka suositteli lopettamaan kyselyt heti.

En kysynyt enää mitään, aloimme lähestyä aukeampaa metsää joten muutuimme ihmisiksi ja jatkoimme sillä tavalla. Kylä oli täysin normaali pieni kylä jossa oli erilaisia kauppoja joka puolella, kävelimme ympäri kylää rauhallisesti. Kun käännyimme syrjäiselle kadulle, tunsin kummallisen tunteen että meitä seurattiin, sitten se hävisi. Olin valppaana kokoajan jos tuo tunne tulisi takaisin ja eläimeni osaisivat kertoa minulle mistä oli kyse, en tuntenut kylän puolella enää seurauksen tunnetta. Kun pääsimme lähtemään, metsässä tunsin useamman eläimen läsnäolon, eivätkä ne vaikuttaneet mukavilta.

-Meidän lähellä on kummalisella päällä olevia eläimiä. Sanoin muille ja pysähdyin.

-Miten niin? Megan ihmetteli.

En kerennyt selittää heille että voin aistia tunteita, kun yllättäen eteemme hyppäsi ihminen ase kädessään, hänellä oli häijy ilme kasvoillaan. Kuulin laukaisun ja huomasin kauhukseni pienen Leon kaatuvan pois olka päältäni, seuraava kauhukuva oli Fiona joka loikkasi olkapäältäni yrittäen päästä miehen kimppuun ja hänkin sai luodin rintaansa ja lennähti taaksemme.

Pienessä hetkessä kahden ystävämme verta oli vuodatettu ja me kaikki olimme raivoissamme. Mies virnuili kummallisesti ja vihelsi terävästi. Kymmeniä eläimiä hyppäsi miehen taakse ja nauroivat, he olivat muunneltuja. Joukossa oli susia, tiikereitä ja kaiken näköisiä petoja.

-Kuka sinä olet ja miksi tapoit ystävämme? Huusin hänelle.

-Olen Holmin parasystävä ja kaikki te hirviöt olette hänen kuolemansa syy! Mies huusi.

Kun kerta mies tiesi meidän olevan hirviöitä aloimme yksi kerrallaan muuttua hirviömuotoon. John seisoi taustalla ja katsoi sieltä tyynen näköisenä, mikä häntä oikein vaivasi olisin halunnut huutaa hänelle. Keskityin kuitenkin mieheen ja eläimiin. Aloimme tapella eläinten kanssa, miehen ja muutaman eläimen vain katsellessa taustalta, heittelimme sitkeitä hyökkäileviä eläimiä puita päin. Megan potki kovaa kaikkia eläimiä jotka tulivat hänen luokseen, hän puolusti Leon ja Fionan ruumiita. Tyler nokki ja potki ja minä ja Vivian purimme parhaamme mukaan eläimiä, jotka yrittivät saada meidät hengiltä.

Olimme melko heikossa hapessa kun yllättäen kuulin todella kovaa töminää takaani, kun käännyin katsomaan näin järjettömän suuren lähes 5 metriä korkean eläimen jolla oli sama tyyni katse kuin Johnilla, eläin näytti norsulta, mutta sillä oli sarvikuonon sarvet otsassa ja sarvikuonon kova panssari.

-Tulet olemaan pahoillasi siitä, että olet satuttanut heitä! Rauhallisen pelottava ääni sanoi.

John lähti kävelemään hitaasti miehen luokse ja meidän kimpussamme olleet eläimet ja miehen vieressä seisoneet eläimet hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Eläinten rajut puremat eivät näyttäneet tuntuvan Johnista miltään ja hän jatkoi kävelemistä, kun hän oli miehen luona, mies tärisi pelosta. John tarttui häneen kärsällään ja puristi häntä kovasti yläilmoissa, mies irvisti eikä saanut enää happea. John hellitti otettaan miehen kyljistä ja otti hänen jaloistaan kiinni.

-Toivottavasti te kaikki ymmärrätte, ettei tämä ole haluamanne kohtalo. John sanoi eläimille jotka katsoivat kärsivää miestä Johnin kärsässä.

John nosti miehen korkealle ilmaan ja paiskasi tämän päin puuta, siihen loppui miehen viimeisetkin henkäykset. Seuraavaksi hän tarrasi erästä, koko taiston ajan samassa paikassa seisonutta tiikeriä hännästä ja veti pelosta jähmettyneen tiikerin itsensä lähelle, hän painoi tiikerin naaman kärsällään maahan ja katsoi kun muut eläimet purkautuivat paikalta joka suuntaan peloissaan.

-Miltä tuntuu kun kukaan ei välitä mitä teen sinulle, he vain lähtivät karkuun. John kysyi tiikeriltä.

-Olen pahoillani, en päässyt pakoon heiltä, meitä pidettiin vankeina ja pahoinpideltiin! Tiikeri huusi ja muuttui normaaliksi 30-vuotiaaksi naiseksi.

Tunsin naisen puhuvan totta, mutta en halunnut puuttua Johnin asioihin. John tuhahti ja muuttui ihmismuotoonsa.

-Mene ei minulla ole mitään syytä tappaa sinua, minulla on muutakin tekemistä kuin murhata. John töksäytti ja käveli Meganin luokse katsomaan pieniä oravia jotka makasivat maassa liikkumatta.

Asetimme Leon ja Fionan sylikkäin maahan ja kävimme jokainen vuorollamme silittämässä heitä hyvästiksi. Yllättäen nainen käveli viereemme.

-Mene pois tai ajan sinut pois! Tyler ärähti hänelle.

-Pyydän kuunnelkaa minua hetken. Nainen sanoi ja madalsi päätään edessämme.

-No, kerro. Sanoin tuimasti naiselle.

-Epäonnistuneissa koekappaleissa huomattiin aikanaan eräs piirre, jos he kuolevat niin he muuttuvat 48 tunnin kuluessa ihmisiksi ja voivat jatkaa täysin normaalia elämää, eivätkös he ole epäonnistuneita versioita? Nainen sanoi katsoen Leoa ja Fionaa.

-Voimmehan me odottaa ja katsoa. Megan sanoi, siistimme hieman tappelun jälkiä ja lähdimme pois, John kantoi pieniä oravia sylissään.

Seuraavat 44 tuntia tuntui kidutukselta, mutta kun oli kulunut noin 45 tuntia aloin tuntea outoa värinää ympäristössä ja kerroin sen muille.

-Miten sinä kokoajan sanot, että tunnet jonkin läsnäolon tai jotain sellaista. Tyler kysyi ja katsoi minua kummastuneena.

-Koska olen syntynyt eläinten kanssa pystyn kommunikoimaan niiden kanssa helposti, ne aistivat tunteita ja sen sellaista ja minä saan tietää mitä ympärillä tapahtuu, ainut vaan etten saa mitään selvää Vivianin tunteista. Kerroin ja olin muka vihainen Vivianille, mutta sitten hymyilin hänelle.

-Entä Vivian? Voitko sinä aistia mitään? Tyler kysyi sitten Vivianilta.

-Minäkin voin aistia tunteita, mutta en kovin selkeästi, eläimieni kommunikointi keskenään on melko surkeaa. Vivian sanoi ja naurahti.

Yllättäen tunsin rajusti voimistuvaa värähtelyä ja huomasin hohtavaa valoa silmäkulmassani.

-Katsokaa he hohtavat! Megan huudahti osoittaen Leoa ja Fionaa.

Maa alkoi täristä ja sammalet alkoivat kietoutua heidän ruumiidensa ylle, kun he olivat täysin sammaleen peitossa, aloimme nähdä kummallista muhkuroiden kohoilua. Sitten tärinä lakkasi ja sammal lähistöltä alkoi kuolla. Kaksi täysin uuden näköistä ihmistä nousi vierekkäin sammaleesta, he olivat unen tokkurassa, eikä heillä ollut ollenkaan vaatteita, mutta se oli vain pieni seikka.

-Leo? Fiona? Megan kysyi koska ei tiennyt miltä heidän pitäisi ihmismuodossa näyttää.

-Niin, mitä? Molemmat kysyivät yhtä aikaa.

-Te ette kuolleetkaan. Megan parkui ilon kyynelien vuotaessa hänen silmistään.

-Miten niin? Leo kysyi haukotellen.

-Se mies ampui teidät, sitten yksi hänen apulaisistaan kertoi, että teillä on mahdollisuus herätä henkiin ihmisenä. Tyler selitti kun Megan parkui hänen kaulassaan.

-Ihmisenä? He kysyivät ja kääntyivät katsomaan toisiaan ja sitten itseään.

-Sattuisiko kenelläkään olemaan vaatteita meille? Fiona kysyi peitellen itseään nolona ja katseli Leoa onnellisena.

-Minä en muista mitään ampumista. Leo sanoi pohtivana sillä aikaa kun puki puun takana saamiaan housuja jalkaansa.

-Se tapahtui melko nopeasti ja hän ampui Fionaa myös koska hän yritti hyökätä ampujan kimppuun. Selitin. Leo katsoi Fionaa ja he halasivat.

-Mitäs te nyt sitten teette, ettehän te kuulu tänne metsään asumaan, minä ja Fionakin varmaan lähdemme ihmisten ilmoille jossain vaiheessa. Leo kysyi.

-Meidän täytyy lähteä kotiin. Vivian sanoi.

-Muuten John, se nainen siellä metsässä puhui totta myös sanoessaan, että hänet oli pakotettu tuohon hommaan. Niin kuin kerroin, että tiedän ihmisten tunteet ja tiedän milloin ihmiset puhuvat totta. Sanoin Johnille.

-Niin minä olinkin juuri miettimässä pitäisikö minun etsiä hänet, hän vielä tapattaa itsensä tuolla metsässä. John sanoi ja kun hän lähti kävelemään poispäin, Megan juoksi hänen luokseen ja sanoi, että kyydillä nainen löytyy nopeammin, sitten he hävisivät taivaalle Meganin siipien varassa.

Sovimme kaikkien kanssa että he tulevat joskus käymään ja mekin tulemme käymään heidän luonaan. Lähdimme Vivianin kanssa suunnistamaan kotia kohti. Aivan kotipihan vieressä aloin hermoilla mitä kaikki sanoisivat, varsinkin Nathan. Tarrasin Viviania ranteesta, vedin hänet luokseni ja peitin kädellä hänen silmänsä.

-Siltä varalta, että isäsi tappaa minut. Sanoin ja suutelin Viviania.

-Luuletko että hän uskaltaisi edes yrittää, minä en anna sen tapahtua. Vivian nauroi ja minun oli pakko nauraa 1,55 cm korkean Vivianin uhitteluja haastaa melkein 2 metriä korkea isänsä. Itse olin 1,75 joten jouduin aina kumartumaan kun halusin suudella Viviania.

Kun sitten kävelimme pihaan, näimme Nathanin ruokkivan kanoja poissa olevan näköisenä.

-Isä! Vivian huusi ja heilutti kättään.

-Vivian! Nathan huudahti ja juoksi kaappaamaan Vivianin syliinsä.

-Axel olet tullut kotiin! Äitini sanoi takaani ja kun käännyin, hän halasi minua.

-Anteeksi ei ollut tarkoitus kadota mihinkään. Sanoin ja halasin isääni joka oli ilmestynyt paikalle..

-Missä te olitte? Nathan kysyi.

-Olimme Leon luona. Sanoin ja selitin heille koko tarinan.

-Eli Leo on nykyään ihminen? Äitini kysyi.

-Joo ja pysyy ihmisenä. Sanoin.

-Axel tuletko juttelemaan kanssani? Nathan kysyi ja osoitti pientä metsäpolkua jolle voisimme lähteä kävelemään, nyökkäsin ja lähdimme.

-No? Kysyin ja katsoin Nathania odottaen jonkin näköistä ”Älä koske tyttäreeni, äläkä varsinkaan häviä hänen kanssaan”-saarnaa.

-Oletko sinä varmasti tosissasi Vivianin suhteen? Nathan kysyi ja katsoin häntä kuin idioottia.

-Jos olen rakastanut tyttöä 4-vuotiaasta lähtien joka päivä enemmän ja enemmän olen aika varma, että sen voi tulkita tosissaan olemiseksi. Sanoin ja katsoin häntä.

-Huah… Katsoessani teitä mieleeni tulee aika jolloin tapasin Lizin ja se vasta pelottaakin en ollut tuntenut häntä kovin pitkään kun sain jo tietää hänen olevan raskaana ja meinasin pyörtyä kun hän sen minulle kertoi. Nathan sanoi ja en voinut muuta kun yrittää pidättää naurua, se ei onnistunut.

-AHAHAHAHAHA!!! Nauroin kuin mielipuoli keskellä metsää.

-Mitä sinä naurat siinä, yritän jutella ihan tosissani! Nathan sanoi ottaen minut kuristus otteeseen.

-Anteeksi! Tuo vaan kuulosti niin huvittavalta. Ähisin hänen otteessaan, sitten hän päästi irti.

-No minulla on ehdotus! Nathan sanoi vakavoituen.

-Mikä ehdotus? Kysyin ihmetellen.

-Saat olla Vivianin kanssa ihan niin läheinen kuin haluat, mutta ei lapsia ennekuin hän on 20, jos tulee vaara, että hän on raskaana enne sitä niin uskon, että toivot olevasi kuollut. Nathan sanoi pelottavalla äänenpainolla.

-Eh, no sovittu! Sanoin hieman vaivaantuneena ja kättelimme ja lähdimme takaisin pihalle.

Kerroin Vivianille hyvät uutiset ja hän syöksähti suutelemaan minua kaikkien edessä, sitten hän punastui. Äitini rupesi nauramaan Vivianin naamalle ja Nathan näytti siltä kuin olisi pyörtymäisillään.

-Tuosta tulee mieleen kun Mercy ja Daniel olivat nuoria. Mummo sanoi ja nauroi.

-En olisi 12 vuotta sitten uskonut näkeväni päivää kun Axel on noin rento, luulin että hän tulisi aina vain istumaan nurkassaan, onneksi hänellä on Vivian. Äitini sanoi ja hymyili.

-Harkitsen jo pitäisikö perua heidän seurustelu lupansa, sydämeni ei kestä tätä! Nathan sanoi ja oli selkä kumarassa.

-Et saa häntä enää takaisin, lupaus on lupaus! Sanoin ja näytin hänelle kieltä lapsellisesti.

-Niin, et saa rikkoa lupaustasi kulta, hellitä vähän tuota ylisuojelevan isän roolia, et ollut itse niin kiltti poika, että voisit saarnata Axelille. Liz sanoi kaikkien yllätykseksi, hän ei ollut aikaisemmin kommentoinut suhdettamme mitenkään.

Miten he edes ovat tavanneet? Sitä ei eläimenikään tienneet. Jatkoimme elelyämme normaalisti satunaisilla yhteen otoilla Nathanin kanssa. Metsästäjätkin olivat unohtaneet meidät kokonaan.