Punaiseenkuunhirviö

Aluksi: Tämäkin saattaa töksähdellä asiasta toiseen, mutta toivottavasti pidätte ;)

Eräänä iltana se tapahtui jälleen, hirviö kävi meidän kylämme kimppuun usein ja vei jonkun, joka erehtyi sen tielle. Tämä tapahtui ainoastaan punaisenkuun aikaan, joka oli jokaisen kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä meidän maailmassamme. Kukaan ei tiedä mitä uhreille tapahtuu, mutta uskomme hirviön tappavan ja syövän heidät kaikki. Kukaan kylässämme ei tiedä edes miltä hirviö näyttää, tiedämme vain että se pitää kamalaa ääntä hyökkäyksen alkaessa ja sen loppuessa on lähes tappavanhiljaista.

Minä olen 16-vuotias tyttö ja olen onnistunut välttämään hirviön tielle joutumisen… toistaiseksi. Olen aina pysynyt kyseisen päivän lähestyessä sisällä, enkä ole päästänyt ketään sisään. Mutta tällä kertaa lähdin mitään ajattelematta ulos juuri kahdentenakymmenentenä päivänä.

Hetken päästä kuulin vertahyytävän huudon, jonka vain hirviö voisi päästää. Lähdin juoksemaan kotiin niin lujaa kuin pääsin ja mietin samalla mikä minut oli saanut lähtemään kotoa.

Tunsin yllättäen kun jokin veti minut nurin, yritin pyristellä karkuun mutta jokin köyden tapainen kiristyi ympärilleni tiukemmin ja tiukemmin kunnes en enää voinut hengittää. Silmissä alkoi sumeta, en enää ymmärtänyt missä olin.

Kun minä sitten heräsin oli todella pimeää, aloin ihmetellä missä olin. Nousin ja mietin mitä oli tapahtunut. Vieressäni makasi tuntematon poika, ehkä noin 17-vuotias. Aloin ravistella poikaa hereille.

-      Mitä nyt!? Poika ärähti kiukkuisesti.

-      Missä me oikein olemme? Kysyin ihmeissäni, sillä minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa mitä oli tapahtunut.

-      Olemme minun kotonani! Poika sanoi nousten istumaan ja hieroi silmiään.

-      Mitä! Miksi ihmeessä? Aloin kysellä hädissäni.

-      Kai minä toin sinut tänne… Poika sanoi hieman epävarmasti.

-      Mitä sinä oikein tarkoitat? Kysyin nousten seisomaan kummalliselta lattialta.

-      Sanovat minun olevan ”se hirviö”, tiedäthän sinä varmaan sen tarinan punaisenkuunhirviöstä. Poika sanoi huvittuneen näköisenä.

-      Kyllä minä sen tiedän ja totta se onkin meidän kyläämme hirviö iskee aina punaisenkuun aikana, mutta et se sinä voi olla. Sanoin ja katsoin hieman itseäni suurempaa poikaa joka juuri nousi seisomaan lattialta.

-      Miten päättelet etten se voi olla minä? Poika kysyi astuen askeleen lähemmäs minua.

-      Koska sinä olet niin normaali! Hirviö pitää aina kauheaa ääntä ja en usko että sellainen kamala huuto voisi kuulua sinusta! Sanoin tarkastellen poikaa.

-      Ai olen normaali? Miten selität että asun luolassa? Poika kysyi ivallisella äänellä ja sai minut katsomaan olinpaikkaani uudestaan.

-      No… Ehkä olet köyhä eikä sinulla ole perhettä! Sanoin keksien syitä miksi poika asui luolassa.

-      Olet siinä oikeassa, minulla ei ole rahaa eikä perhettä, mutta tässäpä toinen kysymys miksi minä herään joka kerta punaisenkuun aikaan ihminen vierelläni ja surullista kyllä suurin osa heistä on ollut kuolleita ja raadeltuja. Poika kysyi nojautuen minua kohden ilkeän näköinen virne kasvoillaan.

Aloin hätääntyä. Poika ei näyttänyt hirviöltä, mutta hänen puheensa alkoivat pelottaa minua. Aloin perääntyä kunnes seinämä tuli vastaan.

-      On outoa, että sinä olet vielä hengissä. En muista että kukaan olisi jäänyt ennen henkiin. Taidat olla kova pistämään kuolemalle hanttiin, vai? Poika kysyi astellen jälleen lähemmäs.

-      Pysy kauempana, hirviö! Karjaisin ja tönäisin poikaa taaksepäin.

-      Älä ole niin julma, en ole saanut puhua ihmisille varmaan yhdeksään vuoteen. Poika sanoi lyyhistyen yllättäen lannistuneen näköisenä.

Katsoin poikaa hämilläni yllättävästä muutoksesta. Ensin virnistellyt ja ilkeillyt poika istui nyt alistuneesti luolan lattialla.

-      Silloinkin kun olen saanut puhua jollekulle, he ovat käyttäytyneet juuri tuolla tavalla, huutaneet, jopa paiskoneet tavaroita minua kohti. Poika alkoi nyyhkiä hiljaa.

-      Huooh… No jos kerran taidan kuolla muutenkin niin kai minä voin hetken kanssasi jutella. Sanoin ja istahdin lattialle lyyhistyneen pojan viereen.

-      Miksi luulet että tulet kuolemaan? Poika kysyi ja katsoi minuun.

-      Sinähän olet hirviö! Eikö tehtäväsi ole tappaa minutkin? Kysyin pojalta.

-      Taitaa olla, mutta en minä aina ole hirviö, en muista ikinä miten olen päätynyt tänne tai miten ihmiset ovat kuolleet, en muista mitään. Poika sanoi ja katseli luolan seiniä.

-      Eli oletko sinä ihan normaali muuhun aikaan kuukaudesta? Kysyin katsellen poikaa jolla oli tummat hiukset ja silmät ja revenneet vaatteet yllä.

-      Kai minä olen, elän ihan tavallisesti täällä ja syön mitä luonnosta löydän… En minä ihmisten ilmoilla käy. Poika sanoi tuijottaen suoraan minuun.

-      Mikä sinun nimesi on? Älysin sitten kysyä.

-      Nimi? Poika kysyi hämillään ja muuttui mietteliään näköiseksi.

-      Etkö tiedä nimeäsi? Kysyin ihmeissäni.

-      Ei minulla ole nimeä, olen asunut yksin niin pitkään kun muistan, en edes tiedä kuka minut on synnyttänyt. Poika sanoi ihmeissään.

-      Miten sinä sitten osaat puhua? Ihmettelin.

-      Olin aika nuori kun muistan ensikertaa olleeni täällä metsässä. Olin silloin noin 8-vuotias. En muista mitään mitä on tapahtunut ennen sitä, olen vain aina tiennyt miten puhutaan.

-      Onpa outoa… Minun nimeni on Red, se tarkoittaa punaista. selitin kummalliselle pojalle.

-      Kaunis nimi. Poika sanoi katsellen taas samalla minua.

-      Voinko kutsua sinua nimellä Blue? Se tarkoittaa sinistä. Kysyin sitten koska halusin, että pojalla olisi jonkinlainen nimi jolla voisin häntä kutsua.

-      Käy minulle, se on hyvä nimi. Poika sanoi arasti.

-      Olet täysin erilainen, kuin alussa oletin, Blue. Sanoin totutellen samalla hänen uuden nimensä sanomiseen.

-      Hyvällä vai huonolla tavalla. Poika kysyi.

-      Hyvällä, luulin että olet hirviö jatkuvasti, mutta oletkin aivan normaali ja hieman ujo. Sanoi hymyillen Bluelle.

Blue punastui ja nousi pikaisesti seisomaan.

-      Mennään etsimään hedelmiä, sinulla on varmaan nälkä. Blue sanoi.

Älysin itsekin olevani nälkäinen kun mahani murisi vaativasti.

Muutamien viikkojen mukavan luolassa elelyn jälkeen, Blue alkoi yllättäen käyttäytyä kummallisesti ja alkoi vaatia minua lähtemään pois.

-      Miksi minun täytyy lähteä, etkö pidä seurastani? Kysyi ihmeissäni.

-      Sinun täytyy nyt vain lähteä! Blue ärähti.

-      Kerro syy, tai muuten en ainakaan suostu poistumaan! Kivahdin ärtyneenä Bluen äänen sävystä.

-      Etkö sinä käsitä että punainenkuu on lähellä! Etkö ymmärrä että minä tapan sinut jos jäät tänne! Blue alkoi huutaa turhautuneena.

-      Mieluummin kuolen täällä kuin lähden pois sinun luotasi! Huusin koska olin kiintynyt elämään Bluen kanssa.

-      Mutta en halua että kuolet! Blue sanoi ja halasi minua.

-      En halua jättää sinua yksin. Sanoin hiljaa.

-      Voit tulla takaisin kun se on ohi. Blue sanoi.

-      Mistä tiedän että niin käy, en minä osaa välttämättä tulla takaisin. Sanoin ja aloin itkeä Bluen rintaa vasten.

Blue otti kaulassaan roikkuneen kummallisen riipuksen ja laittoi sen minun kaulaani.

-      Tulet takaisin koska sinun on palautettava tämä riipus minulle, se on nyt sinulla lainassa kunnes punainenkuu on mennyt.

-      Onko minun pakko lähteä jo? Eikö punaiseen kuuhun ole vielä aikaa? Kysyin itkien vuolaasti.

-      Ei, et voi jäädä. On jo viidestoista päivä, sinun täytyy ehtiä kauas. Blue sanoi ja suuteli minun otsaani.

-      Näkemiin Blue. Sanoin ja lähdin juoksemaan, ettei minun tarvitsisi enää katsoa taakse.

Kun punainenkuu koitti, olin kaukana luolasta. Siellä sammalniityllä jossa seisoin tapahtui kummallinen asia, riipus jonka olin saanut Bluelta alkoi liekehtiä kaulassani. En ymmärtänyt mitä tapahtui, kunnes silmissäni sumeni taas.

Kun heräsin, oli päivä ja makasin sammalissa keskellä metsää, siinä kohdassa mihin olin kerinnyt punaiseenkuuhun mennessä. Nousin istumaan ja katsoin ympärilleni. Silloin mieleeni tuli lähteä kävelemään takaisin, halusin nähdä mitä Bluelle oli tapahtunut.

Kun olin kävellyt muutaman päivän pitäen pieniä taukoja silloin tällöin, ymmärsin, että olin päässyt jo lähelle luolaa ja aloin juosta.

Kun pääsin luolalle hengähdin syvään toivoen etten törmäisi mihinkään mitä en halunnut nähdä. Kävelin luolaan ja vastaani tuli ainoastaan Blue joka katsoi minua iloisemmin kuin koskaan ennen.

-      Mitä tapahtui? Hengähdin etsien katseellani näkyikö missään ruumiita tai eläviä ihmisiä.

-      Ei mitään! Ei yhtikäs mitään, en muuttunut! En tappanut ketään, olin normaali. Blue hihkui innoissaan.

En saanut sanaa suustani, olin niin iloinen, että hyppäsin Bluen kaulaan ja suutelin häntä. Blue halasi minua ja suuteli takaisin.

-      Pelkäsin jo pahinta, että olisit taas herännyt ruumiin vierestä! Tämä on loistavaa Blue, se hirviö taitaa olla lähtenyt sinusta! Ja oikeastaan minä taidan tietää missä se nyt on. Sanoin ottamalla riipuksen kaulastani.

-      Tarkoitatko, että hirviö on lukittu tuonne. Blue ihmetteli tuijottaen pientä riipusta.

-      Se alkoi liekehtiä punaisenkuun aikaan, minä pyörryin ja seuraavana päivänä se hehkui oudolla tavalla, joten luulisin, että hirviö tosiaan on täällä. Sanoin tuijottaen itsekin riipusta kädessäni.

-      Red… Blue sanoi yllättäen.

-      Niin. Kysyin nostaen katseeni riipuksesta.

-      Jätetään tuo luolaan ja mennään asumaan johonkin muuhun paikkaan. Blue sanoi katsoen riipusta inhoten.

-      Käy, mutta minne me menemme? Kysyin lehtien viemään riipusta luolan perälle.

-      Ei sillä ole väliä, kunhan olemme yhdessä. Blue sanoi tarttuen käteeni.

Niin me sitten lähdimme vaeltelemaan ilman sen ihmeellisempää päämäärää, eikä Blue enää koskaan muuttunut hirviöksi.