Nuori, villi ja vaarallinen

(Netistä otettu kuva tällaiseksi kuvittelen Mercyn hirviö muodon)

Hei aion nyt kertoa teille tarinani joka ei mielestäni ole kovin kivaa kuunneltavaa, mutta vielä epämukavampaa sitä on kertoa. Aloitan tarinan aivan alusta ennen kuin se muuttuu ahdistavaksi.

Oli vuosi 2167, Olin 6-vuotias ja varttunut ensimmäisen vuoteni rauhallisessa maalaiskylässä Irlannissa, se oli sellainen kylä joka noudatti vielä monta sataa vuotta sitten käytettyjä menetelmiä eläinten ja maatalouden kanssa. Olin villi ja peloton tyttö jo tuossa iässä ja ratsastin hevosillamme päivittäin metsässä kuin hullu. Vuosien varrella minusta tuli entistä rohkeampi ja hullumpi. Vuonna 2177, maailmaan syttyi viides maailmansota joka oli melko samalainen kuin muutkin maailmansodat. Olin tuolloin 16-vuotias, sotaan värvättiin 18 - 60-vuotiaita miehiä, mutta tyttöjä ei sotaan päästetty. Olin ainoa tyttö jota tuo komento ärsytti, äitiäni uhaten lähdin salaa isääni ja muita kylän miehiä hakevan miehen mukaan, tavaroiden sekaan. Matka kesti muutamia päiviä, koska auto kuljetettiin laivalla Englannin puolelle.

Kun vihdoin saavuimme armeijan aitojen sisäpuolelle, kyyditys jossa isäni ja muut oli, pysähtyi ison rakennuksen luo. Heidät päästettiin kyydistä, mutta koska itse olin tavara lastin seassa jatkoin matkaa. Kun pysähdyimme, paikalla oli armeijan ylintä väkeä juttelemassa, he juttelivat melko äänekkäästi. Kun autoani ajanut mies astui heidän seuraansa kuulin keskustelun aiheen.

-Eversti Holm! Olette vihdoin täällä puhuimmekin juuri geenityöstä. Möreä-ääni kuului sanovan.

-Mitä siitä? Holm niminen eversti kysyi tuimalla äänellä.

-Koekappale… hän kuoli. Kuulin hieman erilaisen äänen sanovan pahoillaan.

-MITÄ?! Holm ärähti vihoissaan.

-Hänen ruumiinsa ei kestänyt geenimuuntelua. Möreä-ääni kuului sanovan värisevällä äänellä.

Mistä he oikein puhuivat? En ymmärtänyt mitä he tarkoittivat geenimuunteluilla ja koekappaleella.

-Mistä me nyt löydämme uuden koekappaleen?! Holm kiehui raivosta.

Kukaan ei ennättänyt vastata Holmille kun joku sotilas yllättäen vaivaannuttavan tilanteen vuoksi touhusi auton kanssa aikoen purkaa tavaroita ja aukaisi oven jota vasten olin nojautunut kuuntelemaan keskustelua. Mätkähdin kaikkien eteen tasapainoni menettäneenä. Tuijotin hetken kaikkia sotilaita ja Holmia peloissani, mutta sitten sain jalat alleni ja lähdin juoksemaan metsää kohti kovempaa kuin koskaan ennen.

En tiennyt ketä nuo miehet olivat tai minkä koekappaleen kuolemasta he puhuivat, mutta vaistoni kertoi, etteivät he olleet hyviä ihmisiä. Minun täytyisi päästä pakoon.

-PERÄÄN TUO TYTTÖ EI SAA PÄÄSTÄ PAKOON! Holm karjaisi ja miehet hänen lähellään ryntäsivät perääni.

Juoksin todella kovaa, mutta se ei riittänyt heillä oli nukutus aineella ladatut aseet joilla he jo tähtäsivät minua. Sitten tunsin piston reidessäni, silmissäni sumeni ja lensin sammalikkoon.

Kun heräsin, minut oli kannettu kirkkaasti valaistuun huoneeseen ja aloin kuulla sameaa ääntä, keskustelua. Se oli Holm ja joku valkotakkinen mies.

-Hän on uusi koekappaleemme, teemme hänestä parhaan aseemme. Holm selitti valkotakkiselle miehelle jolla oli häijyt kasvon piirteet.

En muista paljoakaan mitä tapahtui pitkään aikaan, minulle oli annettu taas nukutus ainetta, pitkä aikainen kidutus alkoi.

Kun heräsin pitkän ajan päästä, olin kaltereiden takana vankila sellissä. Kaltereiden takana istui joku sotilas.

-Sinä siellä! Kuiskasin sotilaalle.

-No? Sotilas katsahti minua.

-Missä minä olen ja mitä on tapahtunut? Utelin väsyneenä, päätäni särki.

-En oikeasti saisi jutella sinulle. Ystävällinen sotilas empi.

-Olisit kiltti ja kertoisit! Anelin sotilaalta.

-Hyvä on, kerron nopeasti. Sinä olet ollut täällä kaksi viikkoa, suurimman osan ajasta tajuttomana. Tämä on koekappaleen muuntelulle tarkoitettu sairaala. Sotilas kuiskasi.

-Mitä? Niin pitkään? No ei sillä väliä, haluaisin tietää mitä se koekappaleen muuntelu tarkoittaa? Kuiskasin sotilaalle.

-He muuntelevat sinua, tekevät sinusta uudenlaisen. He yhdistävät sinuun geenejä ja tekevät sinusta ”muuttuvaisen”. En tiedä tarkemmin. Sotilas kertoi ja näytti sitten vakavoituvan, Holm oli ilmestynyt käytävän päähän ja oli tulossa kohti selliä.

-Tuletko sinä koekappale suosiolla vai haluatko taas nukutuksen. Holm sanoi virne kasvoillaan.

-En ikinä seuraa sinunlaistasi iljettävää nilkkiä suosiolla. Sanoin ja sylkäisin häntä kohti. Hetkessä tuntui taas pistos, kun minua ammuttiin nukutteella.

Kuukausien päästä en ollut saanut enempää tietoa koekappaleen virastani muuta kuin mitä keholleni oli nukutuksien aikaan tehty. Minulla oli kummallisia uusia haavoja ja siteitä ja tunsin viiltävää kipua joka nukutuksen jälkeen. Viimeinen päivä, jolloin minulle tehtiin muunteluja, on syöpynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Minut haettiin sellistä ilman nukutusta, taistelin vastaan mutta minut saatiin työnnettyä muutaman metrin levyiseen lasikaappiin. Holm tiesi että siitä tulee ahtaampi muutoksen jälkeen…

-Aloitetaan! Näin Holmin sanovan miehille joita en ollut vielä koskaan nähnyt.

Samalla viiltävä kipu repäisi kehoani, kovempi kuin vielä koskaan aikaisemmin. Aloin karjua niin kovaa kuin voin, mutta lasikaappi oli ääni eristetty eikä kukaan sen ulkopuolella kuullut huutoani.

Kehoni alkoi rutista, vääntyä ja venyä näin itseni lasista heijastuneena kuvana, aloin muuttumaan aivan uuteen muotoon. Käsistäni tuli erilaiset ja jalkani muuttuivat isoiksi käpäliksi ja paksu turkki alkoi peittää kehoani! Yhtäkkiä kaikki pysähtyi, laitteet ympärilläni eivät enää satuttaneet minua.

-Seuraava osa, tämä ei ole ohi vielä! Holm naureskeli.

Uudestaan tällä kertaa hieman toisenlainen tunne, yhtä kivulias siitä huolimatta. Tälläkin kerralla karjuin kenenkään kuulematta. Käsieni tilalla olevat käpälän tapaiset alkoivat taas muuttua hieman erilaisiksi samoin jalat ja turkki vaihtoi väriä. Sitten se kaikki oli ohi, olin raivoissani mutta pitkä kidutus oli vienyt minulta kaikki voimat. Kun minut sitten vietiin selliini aloin hiljalleen palautua omaksi itsekseni. Oloni oli kuin pieksetyllä koiran pennulla, mutta päätin että Holm saisi maksaa.

Seuraavien viikkojen aikana oli aikaisempaan verrattuna helpompaa, minua vain tarkkailtiin, koska he halusivat tietää miten käyttäydyn ärsykkeiden alaisina. Aloin vähitellen tajuta miten saan sisälle asetetut geenini toimimaan, en vieläkään kyllä tiennyt mitä ne geenit olivat. Arvelin vain, että jotain eläin geenejä minussa on kun joka muuntautumisellani käteni muuttuivat valtaviksi käpäliksi ja minulle ilmestyi paksu turkki joka peitti kehoni. Koko kehoani en ollut nähnyt koska sellissäni ei ollut peiliä.

-Hei! Kuulin tutun äänen.

Nostin pääni ja näin saman sotilaan kuin ensimmäisellä kerralla kun heräsin. Hän vaikutti edelleen ystävälliseltä.

-Hei. Sanoin väsyneesti takaisin.

-Miten olet pärjäillyt tämän ajan? Sotilas kysyi huolestuneen kuuloisesti.

-No miten täällä nyt voi pärjätä. Ärähdin ivallisesti.

-Olen pahoillani etten ole ollut täällä edes juttu seurana. Olen muuten Daniel, minut siirrettiin eri paikkaan pitkäksi ajaksi. Daniel sanoi surullisesti.

-SOTILAS, EI SAA PUHUA KOEKAPPALEELLE! Holm marssi Danielin luokse vihoissaan.

-O-olen pahoillani sir! Daniel änkytti peloissaan.

-Kerjäätkö sinä teloitusta sotilas! Holm ärisi Danielille ja tarttui tämän kaulukseen.

Yhtäkkiä viha sisälläni kasvoi ja aloin muuttua. En tiedä edes miksi halusin suojella tuota Daniel nimistä sotilasta ehkä siksi, että hän oli ainoa joka oli ollut ystävällinen minulle.

-Päästä hänet, Holm! Kuulin pelottavan äänen, se olin minä! En ollut aiemmin tajunnut voivani puhua hirviönä.

-Häh?! Holm ei älynnyt mistä ääni oli kuulunut, hän kääntyi minua kohti ja näki, että olin hirviö muodossani.

-SANOIN PÄÄSTÄ HÄNET! Karjahdin ja ennen kuin älysin mitä kehoni teki, olin repinyt kalterit poikki kuin pienet risut.

Holm säntäsi pakoon raivopäistä lähes 450 kiloista hirviötä joka oli säkä korkeudeltaan yli 2 metriä, minua! Käännyin katsomaan Danielia, hän oli hämillään, mutta hän ei näyttänyt pelkäävän minua.

-Mikä minä edes olen! Parahdin samaan aikaan kuin muutuin omaksi itsekseni.

-Eh… Näyttäisit olevan joku valtava… Susi-Tiikeri. Daniel sanoi katsellen ja arvioiden minua.

-Meidän on häivyttävä täältä! En jää tänne kidutukseen enää hetkeksikään! Olin raivoissani Holmille, mutta en voisi tehdä sille nyt mitään, muuten voisin joutua uudelleen selliin.

-Miten pääsemme ulos täältä? Daniel ihmetteli.

-Miten vaikeaa se voi olla? Ihmettelin mitä Daniel huolehti.

-Täällä on 10 metriä korkeat tiili aidat… Daniel sanoi lannistuneena.

-Sinulle se voi olla ongelma, mutta minä vaikka hyppään niiden yli! Uhmailin.

-Mikä sinun nimesi on? Daniel kysyi ihmeissään älytessään, ettei edes tiedä nimeäni.

-Nimeni on Mercy Gormley! Töksäytin ja lähdin talsimaan käytävää pitkin heilauttaen kääntyessäni tummia hiuksiani.

Daniel hymyili ja säntäsi perääni näyttämään ulos pääsy reittiä. Kun pääsimme ulko-ovelle, muutuin hirviö muotoon, kaiken varalta.

-Tule selkääni, saatamme joutua juoksemaan lujaa. Sanoin Danielille ja laskeuduin maaten.

-En minä voi sinun selässäsi istua, olet tyttö! Daniel katsoi minua ihmeisään.

-Olisi vähän kiire Daniel, älä ole tuollainen sukupuolirasisti! Sanoin kun käytävältä kuului askelia.

-No okei, okei! Daniel sanoi ja kipusi selkääni epävarmasti.

Nousin seisomaan niin rajusti, että Daniel meinasi heti pudota. Hän otti tiukemmin kiinni karheasta turkistani.

-Anteeksi! Sanoin nolona ja lähdin hiipimään ovesta mahdollisimman tasaisilla askeleilla.

Pääsimme pitkän matkaa ilman häiriöitä, kunnes jalkani osui johonkin vaijeriin, pysyin juuri ja juuri jaloillani. Hälytyskellot alkoivat soida ja sotilaita alkoi purkautua rakennuksista.

-Pidä kiinni, nyt mennään! Karjaisin Danielille ja hän totteli ja tarrasi tiukasti kiinni minusta.

Lähdin juoksemaan vauhtia, joka ylitti helposti jopa gepardin nopeimman juoksu vauhdin ja vartijat jäivät heti jälkeen. Kun näin aidan edessäni huomasin että se oli TODELLA korkea. Keksin keinon sen ylittämiseen, mutta minun täytyi tehdä se niin, ettei Daniel putoa kyydistä.

-Daniel oletko kunnolla kyydissä? Nyt pitäisi pysyä kunnolla! Sanoin samalla kun katselin ympäröiviä korkeita puita.

-Joo olen ja pysyn! Kuulin Danielin mutisevan turkkiini ja tunsin hänen kietovan kätensä tiukasti turkkiini ja puristavan jalkansa kyljilleni.

-No sitten mennään! Huudahdin.

Hyppäsin korkealle viereiseen puuhun, mutten jäänyt sinne hetkeksikään vaan kimmahdin toiseen puuhun ja lähdin loikkimaan puissa yhä korkeammalle ja lähemmäksi aitaa. Kun olin tarpeeksi lähellä, hyppäsin voimakkaalla hypyllä aidan toisella puolella oleviin puihin. Viimeisen kerran kun katsoin aidan sisäpuolelle, sotilaat olivat ehtineet vasta metsän reunaan kilometrin päähän aidasta. Syöksyin Daniel selässäni kymmeniä kilometrejä pysähtymättä ja väsymättä, minulla oli suden kestävyys.

-Oletko vielä kunnossa? Kysyin Danielilta samalla, kun hidastin vauhtia ja pysähdyin.

-Joo enköhän. Daniel sanoi ja hellitti vihdoinkin otteensa turkistani.

Menin maaten, että Daniel pääsisi selästäni. Muutuin omaksi itsekseni ja lähdin tallustelemaan ympäriinsä, Daniel seurasi minua ihmeissään.

-Mitä sinä teet? Daniel ihmetteli useamman minuutin tallustelun jälkeen.

-Etsin sopivaa nukkumispaikkaa. Tokaisin ja jatkoin maaston tutkimista.

-Minulla on kauhea nälkä! Daniel parahti ja sai minutkin ymmärtämään miten kauan olimme olleet ilman ruokaa.

-Odotas. Muutuin salaman nopeasti hirviö muotoon ja loikkasin pusikon sekaan jättäen Danielin ihmettelemään paikalleen.

Kun tulin takaisin raahasin juuri metsästämäni peuran Danielin eteen. Daniel näytti häkeltyneeltä, mutta lähti sitten etsimään syömä kelpoisia kasveja ja polttopuita. Illalla olimme löytäneet mukavan luolan, jossa paistomme peuran lihaa ja söimme Danielin löytämiä kasveja sen kanssa, syödessämme ihmettelin miksi Daniel tuijotti minua kummallinen hymy kasvoillaan.

Seuraavana aamuna lähdin taas Daniel selässäni liikkeelle. Lönkyttelimme hidasta hölkkää monta päivää kunnes saavuimme meren ääreen. Daniel oli aiemmin katsonut auringosta mihin päin olimme menneet, olimme Iso-Britannian itäisellä puolella. Kun emme keksineet muutakaan lähdimme lönkyttelemään etelään merenrantaa pitkin. Olin jo unohtanut kosto suunnitelmani Holmia varten, halusimme vain jättää kaiken taakse.

-Tiedätkö sinä muuten mikä päivä nyt on? Kysyin Danielilta seuraavana päivänä.

-En, miten niin? Daniel kysyi keskittyen tarkkailemaan ympäristöä.

-Mietin vain kuinka vanha olen nykyään, olenko 16 vai 17? Sanoin ankeana.

-Oletko sinä 16?! Daniel ihmetteli silmät suurina minua tuijottaen.

-En minä tiedä olen saattanut jo täyttää 17. Olin ihmeissäni Danielin reaktiosta ja tunsin hänen tuijotuksensa nostavan punan poskilleni.

-Luulin, että olet ainakin 20. Daniel sanoi haroen hiuksiaan ihmeissään.

-Entä sinä? Kuinka vanha sinä olet? Katsoin Danielia arvioiden.

-Olen 22-vuotias. Eli 6 vuotta ikäeroa, vaikka ei sillä kyllä suurta merkitystä ole. Daniel sanoi.

-Mikä päivä oli kun karkasimme? Kysyin ja yritin miettiä olinko jo 17.

-En muista tarkkaa päivää, mutta kuukausi oli toukokuu. Daniel sanoi mietteliäästi.

-Entä vuosi? Kysyin nopeasti.

-2178. Daniel katsoi huvittuneesti minua kuin muistin menettänyttä.

-Eli olen jo 17. Sanoin hymyillen hieman iloisena.

-Sitten eroa on vain 5 vuotta. Daniel sanoi ja katseli minua sama veikeä hymy kasvoillaan niin kuin monta kertaa aiemminkin.

-Mitä? Kysyin kun Daniel katseli minua.

-Hymysi on suloinen. Daniel sanoi nojaten polviinsa.

Punastuin rajusti ja yritin peitellä sitä lähtemällä kävelylle metsään. Daniel lähti seuraamaan minua joten nopeutin vauhtia, hänkin nopeutti. Eihän hän tietenkään ymmärtänyt, että yritin päästä pois hänen luotaan, eihän hän ollut tehnyt mitään väärää, hän vain oli kehunut hymyäni suloiseksi. En tiedä mitä hän sillä tarkoitti, mutta tunteeni menivät ihan sekaisin. En jaksanut miettiä enempää, joten käännyin ympäri ja halasin häntä. Hän nosti leukaani sormellaan, olin varma, että jotain tapahtuisi. Olin todella yllättynyt kun hän sitten painoi otsansa minun otsaani vasten.

-Ei kai sinulla ole kuumetta, olet ihan tuli punainen. Daniel kysyi ja tunsin punan syvenevän.

-Typerys! Sihahdin kiukkuisena ja käännyin lähteäkseni pois hänen luotaan.

-Hehe! Vitsailin vain! Daniel sanoi, hän napasi käteni ja ennen kuin huomasinkaan, hän oli pyöräyttänyt minut ympäri ja painoi huulensa minun huulilleni.

(Netistä otettu kuva, tiedän että tämä on Twilight-kuva, mutta vaikutti jotenkin sopivalta.)

-M-meidän kannattaisi jatkaa matkaa, tule. Sanoin irrottaen käteni jotka olin kietonut ajatuksissani hänen kaulalleen ja muutuin salaman nopeasti hirviö muotoon.

-En tiedä tulenko koskaan tottumaan tuohon. Daniel nauroi, viitaten hirviöksi muuttumiseen.

-Tuletko sinä vai jätänkö sinut tänne metsään suutelemaan puita! Ärähdin Danielille.

-Joo joo tullaan, tullaan mutta, minne päin me olemme menossa? Daniel naureskeli noustessaan selkääni ja oli edelleen hyvällä tuulella suudelmasta.

-Me menemme Irlantiin! Tokaisin ja lähdin juoksemaan nopeasti Daniel selässäni.

-Mitä me siellä teemme? Daniel ihmetteli.

-Minä asuin siellä kunnes päädyin Englantiin. Sanoin samalla kun juoksin.

-Miten sinä edes päädyit koe kappaleeksi.

Kerroin hänelle tarinani ja sen miksi olin halunnut lähteä sotaan. Daniel nauroi ja sanoi, että vaikutin juuri sellaiselta henkilöltä joka ei kuuntele järkeä.

Meni vain muutama päivä, kun minun vauhdillamme olimme ehtineet sopivaan kohtaan josta voisimme uida Irlantiin. Uiminen ei ollut minulle hirviö muodossa ongelma joten ei aikaakaan kun olimme Irlannin puolella. En tuntenut sitä Irlannin osaa missä olimme joten meidän täytyi vain lähteä lönkyttelemään ympäri maata ja katsoa milloin alkaisin tunnistaa paikkoja.

Jokainen ilta ennen nukkumaan menoa oli kuin piinaa kun Daniel istui kaukana minusta eikä näyttänyt edes muistavan suudelmaamme. Jonkin ajan päästä kysyin, miksei hän ole halunnut suudella minua enää, hän vain tokaisi luulleensa etten halunnut sitä ja suuteli minua saman tien. Eräänä yönä pitkän vaeltelun jälkeen, tuli erittäin kylmä yö, Daniel tuli taakseni makaamaan ja kietoi kätensä ympärilleni, talvi oli tulossa ja en pitkään pärjäisi öitäni ihmismuodossa ja Danielilla ei ollut mahdollisuutta paksuun turkkiin. Muutaman päivän päästä aloin nukkua hirviö muodossa ja Daniel pysytteli kauempana. Yöllä heräsin siihen että Daniel oli hyvin kylmissään, joten nousin ja hiivin hänen luokseen ja painauduin makuulle kiinni häneen ja kiedoin jättimäisen häntäni hänen päällensä kuin peiton.

Monien viikkojen vaeltelun jälkeen aloin yllättäen tunnistaa polkua jota pitkin lönkyttelin. Aloin juosta kovempaa kunnes olin varma, ettei vanhaan kotiini ollut kuin muutama kilometri. Hidastin vauhtia ja lopulta päästin Danielin selästäni ja muutuin omaksi itsekseni, kävelimme hitaasti vanhan maatilamme portista. Näin äitini harjaamassa hevosia tallissa, aloin itkemään ja lysähdin polvilleni. Äiti huomasi meidät muttei tunnistanut minua niin kaukaa. Hän lähti kävelemään kohti kysellen ”Mitä hän itkee?”, reilun kymmenen metrin päässä äitini tunnisti minut ja lähti juoksemaan luokseni. Hän lysähti viereeni halaamaan minua ja itki, niin kuin minäkin. Kukaan meistä ei osannut sanoa mitään, varsinkaan Daniel. Meni melkein tunti ennen kuin äitini pystyi puhumaan meille itkunsa lomassa. Puhuimme pitkään ja jätin tällä kertaa kertomatta hirviöosion.

-Mikset kertonut totuutta? Daniel kysyi heinä pankolla makoillessamme.

-En usko, että nyt on sopiva aika. Vastasin hymyillen ja käännyin kyljelleni kasvot poispäin Danielista.

-No se on sinun päätöksesi. Daniel sanoi ja otti minusta kiinni halaten minua takaapäin.

-Huomasitko, ettei äiti edes miettinyt kuka sinä olet! Nauroin Danielille ja kaivauduin niin lähelle häntä kuin mahdollista.

-No ei häntä voi syyttää, hänen tyttärensä katosi vuosi sitten ja hän on joutunut elämään yksin koko sen ajan. Jos joku tulee tyttären kintereillä kotiin, se taitaa olla aika samantekevää. Daniel naureskeli kaivaen heiniä meille peitoksi.

-No olisi ehkä vähän epäilyttävää jos tytär ja joku tuntematon mies tulevat kotiin ja haluavat nukkua heinä pankolla mieluummin kuin tuvassa. Naurahdin ja käperryin samalla Danielin kainaloon lämpimään.

-Joku tuntematon mies! Minä sinulle tuntemattoman miehen näytän. Daniel sanoi ja alkoi kutittaa minua leikillään, kikatin ja yritin kiemurrella, että hän lopettaisi.

-Lop… hahaha… Lopeta! Nauroin ja jatkoin kiemurtelua.

-Äläpäs kiemurtele siinä. Daniel Nauroi ja näykkäisi minua leikillään niskasta ja lopetti sitten ja suuteli näykkäisemäänsä niskaani ennen kuin nukahdimme.

Seuraavana aamuna heräsimme maatilamme kukkojen kieuntaan, menimme talliin syöttämään eläimiä. Iltapäivällä menimme juttelemaan äitini kanssa.

-Unohdin eilen kokonaan kysyä, kukas tämä poika on? Äiti kysyi hymyillen Danielille.

-Olen Daniel Wheeler. Daniel esittäytyi lyhyesti.

-Minkä ikäinen sinä olet poikaseni ja mistä olet kotoisin? Äitini kysyi ja minä punastuin äidin oudosta käytöksestä.

-Olen 22-vuotias, olen ollut armeijan koulutuksessa 12 vuotta. En muista mitä elämässäni oli ennen armeijan palvelemista. Daniel sanoi ja näytti ankealta.

En ollut tiennyt tätä tarinaa, en ollut ikinä kysynyt, olimme kävelleen monia satoja kilometrejä yhdessä enkä ollut kysynyt! Hipaisin Danielin leukaa, että hän kääntäisi päätään ja kurotuin suutelemaan häntä ja kiedoin käteni hänen kaulalleen. Hetken päästä älysin mitä olin tehnyt äitini edessä ja irrottauduin Danielin kaulasta katse maassa ja posket punaisena. Daniel oli yhtä ihmeissään suudelmasta kuin äitini. Olin yllättynyt, kun äitini alkoi hetken päästä hymyillä.

-Olen onnellinen, että pikku Mercyni on löytänyt kumppanin, ehkä hän vähän rauhoittuu siitä. Äitinä sanoi hymyillen ja naureskellen kääntyessään lähtemään töihin.

-ÄITI! Kiljahdin punastuen.

-En tiedä siitä rauhoittumisesta. Daniel sanoi kaapaten minut ja nostaen minut syliinsä niin, että joudun kietomaan jalkani hänen ympärilleen.

-Hei, epäreilua yllättää minut noin. Sanoin muka kiukkuisena.

-Elämä on epäreilua neiti Gormley! Daniel nauroi kun kaaduimme vehnäpeltoon pelleilemään.

Monta kuukautta meni ohi mukavasti äidin tietämättä, mitä poissaoloni aikana oli oikeasti tapahtunut. Eräänä päivänä kuulimme auton äänen, en pitänyt siitä, yleensä koti paikallamme ei kulkenut autoja. Kun näimme Englannin armeijan auton tulevan pellon takana, aloin väristä. Pahin painajaiseni toteutui, kun näin kiillotetun saappaan laskeutuvan pihamaallemme. Se oli Holm!

-Hahhahhaa! Eikös se ole koekappale! Arvasin että olet luikkinut häntä koipien välissä äitisi helmoihin! Holm irvisteli häijysti.

-Sinulla on tasan kolme sekuntia aikaa painua hiiteen täältä, ennen kuin revin sinut kappaleiksi! Huusin raivoissani!

-Mistä te puhutte, Mercy? Äitini oli ilmestynyt lähistölle ja katsoi Holmia ja minua peloissaan.

-Olen pahoillani äiti, etten ole ehtinyt kertoa sinulle minkälaiseksi tuo iljettävä mies on minut tehnyt. Sinun on vain pakko nähdä se nyt! Ärähdin lujaa samalla kun muutuin hirviöksi. Holm ei hätkähtänytkään ja aloin epäillä, että hänellä oli jotain salattavaa.

-Minulla on jo jotain parempaa kuin mitä sinusta tehtiin! Holm kikatti ja aukaisi autonsa takaosan ja kuulin karjaisun jollaista minäkään en voisi päästää.

Auto keinahteli kun sieltä asteli ainakin 600 kiloinen ja säkäkorkeudeltaan noin 2,5 metrinen otus joka muistutti karhua jossa oli tiikerin värit.

-Sinä olet siis vastustajani! Kuulin hirviön sanovan ja ennen kuin huomasinkaan, hirviö syöksyi minua kohti ja jouduin tosissani väistämään, ettei voimakas isku olisi osunut minuun.

-Olen vastustajasi jos saat minut kiinni! Sanoin ja säntäsin vuoria kohti nopeinta vauhtia mitä vain pääsin ja hirviö syöksyi perään. Olin arvioinut vastustajani oikein hän oli hitaampi kuin minä, mutta ei paljoa joten jouduin juoksemaan kovaa, ettei hän saisi minua kiinni.

-Rääpäle, miksi juokset karkuun etkä taistele? Hirviö ärisi takanani.

-Miksi sinä tottelet heitä? Ärisin takaisin.

-En ymmärrä mitä sinä tarkoitat. Hirviö murahti hieman kummastuneena.

Hyppäsin korkealle puuhun ja pysähdyin siellä olevalle oksalle.

(Netistä otettu kuva muokkasin silmän.)

-Miksi sinä tottelet Holmia? Kysyin ja katsoin hirviötä ensimmäistä kertaa rauhallisesti, hirviöllä ei ollut toista silmää se oli ommeltu umpeen ja sen yläpuolella oli kummallinen kuoppa.

-Minut on koulutettu tottelemaan häntä. Miksi sinä olet karannut? Hirviö kysyi katsellen minua ainoalla silmällään.

-Koska minulla on vapaa sielu, enkä aio antaa iljettävien ihmisten komennella minua. Mikä sinun nimesi on? Katselin puusta alas hirviöön ylpeästi.

-Nimeni on Nathan, entä sinun? Nathan sanoi katse edelleen tiukasti minussa.

-Minun nimeni on Mercy, se tarkoittaa armoa ja sitä en anna yhdellekään joka on sen nilkin palveluksessa! Ärisin ja loikkasin uhmakkaasti alas puusta suoraan Nathanin eteen.

-Minä taas en alistu pienille ruipelo tytöille, joten varaudu taistelemaan. Nathan ärisi hyökäten kurkkuani kohti.

Väistin hänen hyökkäyksensä ja loikkasin salaman nopeasti kiinni hänen kurkkuunsa.

-Siitä että olen ruipelo, voi olla paljon hyötyä, liikun paljon nopeammin kuin tuollaiset norsut. Sanoin ivallisesti ja roikuin Nathanin kaulassa kun hän yritti repiä minua tassuillaan irti ja raapi minua jättimäisillä kynsillään.

Nathan alkoi huohottaa pitkän ajan päästä, kun hän oli yrittänyt repiä minua irti samalla kun minä kuristin häntä. Kun päästin irti, ymmärsin, että se oli virhe. Nathan hyökkäsi taas, kerkesin väistää niin, ettei hän saanut kiinni kurkustani, mutta hän sai otteen niskastani.

-Alatko jo alistua tyttö? Nathan kysyi huohottaen raskaasti pitkän taistelun jälkeen.

-En ymmärrä sinua. Sanoin vihaisesti.

-Mitä? Nathan kysyi ihmeissään.

-Miten sinä kestit sen kidutuksen minkä he tekivät sinulle? Kysyin viitaten samaan rääkkiin minkä jouduin koekappaleen virassa sietämään.

-Minä en muista mitään kidutusta. Nathan sanoi ihmetellen mistä puhun.

-Eikös sinullekin tehty kehon muokkausta ja sen sellaista. Kysyin tuijottaen vihaisena kaukaisuuteen, koska en voinut liikkua Nathanin otteessa.

-Muistan vain hämärästi, asioita jotka tapahtui ennen kuin menetin silmäni. Nathan sanoi ja yllättäen tunsin hänen otteensa hellittävän.

-Miten sinä menetit silmäsi? Kysyin tuijottaen hänen silmäänsä.

-En tiedä miksi, mutta joku sotilaista oli ampunut silmäni, siitä on tullut tuo kuoppa silmäni yllä. Nathan istahti ja näytti siltä kuin hänen päätään särkisi kovaa.

Yllättäen hän kaatui ja muuttui aivan normaaliksi 12-vuotiaaksi pieneksi pojaksi, joka oli tajuttomana. Olin häkeltynyt että Nathan oli niin nuori, hänellä oli ihmisenäkin arpi silmän tilalla. Olin raivoissani, että Holm oli kajonnut näin nuoreen poikaan. Nostin Nathanin niskaani hellästi ja kiiruhdin kotia kohti, toivoen ettei siellä olisi tapahtunut mitään kauheaa. Kun saavuin takaisin pihallemme, siellä kaikki olivat täysin ehjinä. Holm oli kai luottanut siihen, että Nathan raahaisi minun ruhoni metsästä. Hän näytti raivostuvan, kun huomasi minun kantavan tajuttomana olevaa Nathania.

-Tiesin ettei tuosta pennusta ole mihinkään! Holm huusi raivoissaan.

-Holm miksi olet kajonnut kokeillasi näin nuoreen poikaan? Ärisin samalla kun valutin Nathanin varovasti Danielin syliin.

-Ajattelin ettei noin nuori pentu pistäisi hanttiin ja karkaisi, mutta olin väärässä. Hän yritti kerran paeta hirviö muodossaan kuten sinäkin ja silloin eräs sotilas ampui häneltä silmän. Mutta se oli hyvä asia, hän menetti muistinsa ja on ollut siitä lähtien helppo kouluttaa tottelemaan. Holm sanoi ja katsoi minua virnuillen.

-Tiedäthän sinä, että aion tappaa sinut nyt? Kysyin Holmilta tyynen rauhallisesti.

-Se voi olla hieman hankalaa. Holm nauroi ja muuttui yllätyksekseni suunnilleen Nathanin kokoiseksi hirviöksi, enkä todellakaan tiennyt mitä eläimiä häneen oli käytetty.

-No niin kuin totesin jo minä tulen tappamaan sinut tänään ja minä pidän aina lupaukseni. Ärisin ja valmistauduin jo Nathanin takia valmiiksi verta vuotavana, taistoon koska hän ei tulisi olemaan puhuttavissa niin kuin Nathan.

Hyökkäsin raivoissani häntä kohti, mutta tiesin, että se oli arvattava hyökkäys ja Holm saattaisi saada otteen minusta joten väistin pois viimehetkellä, nopeuteni oli häntä vastaan paras aseeni. Seisoin erään puun vierellä ja seuraava hyökkäys tuli Holmilta, väistin taas ja Holm osui puuhun ja ymmärsin miten vahva hän oli kun puu rusentui poikki hänen hampaissaan. Kun hän vielä oli kiinni puussa, hyppäsin hänen selkäänsä ja otin tukevan otteen hänen niskastaan, hän irrotti otteensa puusta ja alkoi riepotella minua ympäri pihaan mutta otteeni oli tiukka. Viimein epätoivoisena yrittäessään irrottaa minua niskastaan hän heittäytyi kovasti selälleen, isku teki kipeää koska selkäni alle osui kivi, mutta en halunnut irrota tekemättä vahinkoa Holmille. Asetin tassuni tukevasti ylös nousseen Holmin selkään ja tiukensin hampaideni otetta, sitten ponnistin niin lujaa taaksepäin kuin pystyin ja repäisin osan Holmin turkkia ja niskanahkaa mukanani. Holm karjui kivusta, hän ei liikkunut hetkeen ja se oli mahdollisuus minulle. Sylkäisin turkin pois suustani ja tein vielä viimeisen hyökkäykseni. Murisin ja kuolasin raivokkaasti Holmin ruumiin vierellä uskoen, että hän nousisi vielä, ei hän noussut enää.

Meni pitkään ennen kuin olin rauhoittunut ja uskalsin muuttua omaksi itsekseni, Daniel tuli viereeni halasi minua ja suuteli otsaani, vuosin verta jopa ihmisenä. Raahasimme yhdessä Holmin ruumiin armeijan autoon ja ajoimme sen keskelle turhaa peltoa, sytytimme auton tuleen ja lähdimme paikalta. Kuulimme räjähdyksen kun auto paloi.

Kävimme eräällä lammella putsaamassa haavani ja Daniel sitoi suurimpia haavojani. Kotonamme menimme Daniel kiinni sitoman Nathanin viereen ja herättelimme häntä.

-Missä minä olen? Nathan soperteli herätessään.

-Olet turvassa, minun luonani. Sanoin ja katsoin lempeästi Nathanin ainoaan silmään.

-Kuka sinä olet, päästä minut irti! Nathan karjaisi älytessään, että hänet oli sidottu kiinni. Muistin ettei hän edes ollut nähnyt minua muuten kuin hirviö muodossa.

-Päästämme sinut irti kunhan lupaat olla riehumatta. Sanoin edelleen pehmeällä äänellä nuorelle pojalle.

-Hyvä on, kerro nyt kuka sinä olet ja miksi olen täällä. Nathan sanoi aikuismaisesti.

Daniel irrotti Nathanin ja minä kerroin hänelle kaiken mitä tiesin hänen elämästään, minun elämästäni ja mitä meille oli tehty ja Daniel kertoi hänen versionsa armeijan elämästä. Nathan purskahti itkemään kun kerroin mitä tiesin hänen silmästään. Halasin Nathania ja hän halasi minua takaisin. Kun Nathan oli lakannut itkemästä, hän pyyteli anteeksi minulta lukemattomia kertoja ja kutsui minua joka kerralla siskokseen, se sopi minulle ihan hyvin, olin aina toivonut veljeä.

Yllättäen muistin äitini joka istui toisella puolella tupaa, aloin hikoilla hermostuneena.

-Äiti! Tiedän että minun olisi pitänyt kertoa tämä sinulle, mutta en halunnut järkyttää sinua. Sanoin nolona äidille jonka kasvot eivät näyttäneet ollenkaan mitä hän ajatteli.

-Ei se mitään kultaseni, olin tietenkin todella järkyttynyt, olen vieläkin, mutta ei se mitään vaikket kertonut haluan vain, että saamme nuo haavanne parannettua. Äitini sanoi ja hymyili meille.

Nathan syöksähti yllättäen pystyyn ja loikkasi muutamalla hypyllä äitini eteen.

-Voisitko sinä olla äitini, minulla ei koskaan ole ollut sellaista. Nathan sanoi suorasukaisesti. Äitini näytti hetken aikaa sanattomalta.

-Voi kultapieni, se olisi kunnia! Äitini sanoi katsoen Nathanin ainoaan silmään ja pörrötti hänen armeija tyylisiä hiuksiaan, jollaiset Danielillakin oli vielä paetessamme ollut, mutta ne olivat kasvaneet jo ja olin leikannut niitä.

Seuraavien kuukausien aikana kävi selväksi, että Nathan oli pieni tulipakkaus jolta ei koskaan loppunut energia, hän ei myöskään epäillyt juosta ympäriinsä hirviö muodossa. Välillä se alkoi jo häiritä kun yritimme Danielin kanssa olla kahdestaan tai nukkua rauhassa heinäpankolla ja hän ilmestyi jostain jahdaten pientä hiirtä. Olen vahvasti sitä mieltä että Karhu-Tiikeri yhdistelmä ei sovi Nathanin luonteeseen.

Muutaman vuoden päästä viides maailmansota päättyi, kaikkien yllätykseksi isäni tuli kotiin, oli se kyllä hänellekin melkoinen shokki tulla kotiin ja löytää sieltä valtava Karhu-Tiikeri sekoitus, jolla oli vain yksi silmä, seisomasta keskeltä pihaa. Nathan oli jo 15-vuotias ja hänen hirviö muotonsa oli kasvanut hänen mukanaan, eikä hän ollut koskaan tietenkään isääni tavannut, joten hän juoksi sisälle muuttuen sopivasti oven kohdalla omaksi itsekseen, ettei rikkoisi oven karmeja ja hän rupesi kertomaan, että joku kummalinen mies oli pihallamme. Menimme kaikki pihalle ja äitini lähti saman tien juoksemaan.

-Darrin! Sinä pääsit kotiin! Äitini huusi juostessaan isäni luokse.

-Kristen! Mikä ihme oli tuo karhuotus joka juoksi taloomme?! Isäni ihmetteli täristen shokissa.

-Meillä onkin paljon puhuttavaa kultaseni. Äitini sanoi sivuuttaen täysin isäni yritykset kysellä ”karhuotuksesta” ja lähti taluttamaan isää sisälle.

Kun olimme sisällä, aloimme selittää isälleni mistä oli kysymys, meni viikkoja ennen kuin hän vihdoin alkoi sulattaa kuulemaansa ja näkemäänsä ja pystyi puhumaan Nathanille.

Muutaman kuukauden päästä elämämme oli jo tasoittunut ja elimme yhtenä perheenä. Danielilla ja minulla oli kerrottavaa koko perheelle jonka kertomista olimme yrittäneet vältellä.

-Äiti, isä, Nathan meillä on vähän kerrottavaa. Sanoin ja kävelin sisälle Danielin luo odottamaan heidän tulevan.

-No? Äiti ja isä kysyivät yhtä aikaa.

Katsoin Danieliin ja kakistelin kurkkuani useaan kertaan.

-Mercy on raskaana. Daniel pamautti suoraan, katsoin häntä murhaavasti koska olisin halunnut kertoa hieman hellävaraisemmin.

Hetkeen vanhempani eivät sanoneet mitään ja minusta tuntui että he vain tuijottivat mahaani.

-Ihanaa! Äitini huusi yllättäen.

-Olisihan se pitänyt arvata! Isäni nauroi kovaan ääneen sammalla kun talsi keittämään kahvia.

-Raskaana? Mitä se tarkoittaa? Nathan kysyi kaikkien yllätykseksi, niin ei meillä kai aiemmin ole ollut syytä kertoa hänelle asioita mitä armeijassa ei opi.

-Oh, tästä tuleekin epämiellyttävä keskustelu, DANIEL KERTOO! Huudahdin naureskellen ja ryntäsin ulos.

-HEI! Mercy! Daniel huusi, mutta olin hypännyt hevosen selkään ja lähtenyt pihasta samalla tavalla kuin 6 vuotiaana ja olin jo kaukana metsässä, joten Daniel joutui kertomaan.

Minä aion nauttia elämästäni, vaikken aina olisikaan nuori, villi tai vaarallinen, mutta minä tulen aina olemaan vapaa. Mitä tahansa tapahtuukin, taistelen vapaudestani ja teen tarinastani onnellisen. Aion unohtaa elämän jota jouduin elämään kaltereiden takana ja elän onnellisena Danielin, äidin, isän, Nathanin ja vielä syntymättömän lapseni kanssa.