Extra: Pahapoika-Nathan

Olin 10-vuotias kun elämässäni tapahtui suurimuutos. Sain tietää, että armeijan tukikohdassa missä olin asunut pienestä lähtien, tehtiin outoja kokeita ihmisillä ja eläimillä, se oli ällöttävää. Kävin joka päivä syrjäisen rakennuksen luona kuuntelemassa kun ihmiset, joista oli tehty hirviöitä, karjuivat. Eräänä päivänä tapasin tällaisen muuntelukokeen vapaalla jalalla, se oli tiikeriorava, epäonnistunut koekappale joka oli jäänyt pysyvästi hirviö kehoonsa.

-Miksi olet vapaalla jalalla? Kysyin siltä kun se oli ajatuksissaan hypellyt aivan viereeni.

-Minut heitettiin ulos, koska olin epäonnistunut. Orava sanoi ja istahti seinää vasten.

-He taitavat olla vähän julmia teille. Totesin ja istahdin oravan viereen, se ei ainakaan pelännyt minua.

-Ei vain vähän, tosi julmia, luultavasti sinäkin päädyt tuohon samaan paikkaan joskus. Orava sanoi masentuneena. En enää sanonut mitään enkä nähnyt oravaa pitkään aikaan.

Orava oli oikeassa 11-vuotiaana, minut saatiin kiinni rakennuksen läheltä ja vaikka rimpuilin ja potkin he raahasivat minut tilavaan mutta ankeaan selliin. Sellin luokse tuli Holm, mies jonka tiesin olevan häijy ja kummallinen.

-Päästä minut ulos täältä! Ärähdin.

-Tämähän mukavaa, karhutiikeri olisi luultavasti sopiva, käyttäydy pentu niin säästämme sinut hengissä. Holm sanoi.

Puolen vuoden päästä he olivat saaneet tehtyä minut valmiiksi, he aukaisivat umpinaisen oven, että antaisivat minulle ruuan mutta tällä kertaa olin saanut tarpeekseni ja paiskauduin karhutiikerimuodossani ovesta läpi ja juoksin ulos rakennuksesta. Hälytyskellot alkoivat soida kun ovella tyrmäämäni sotilas oli saanut jalat toimimaan ja painanut hälytysnappia. Juoksin parhaiten tuntemaani suuntaan, mutta eteeni ilmestyi joukko sotilaita, yritin kääntyä ympäri ja vaihtaa suuntaa, mutta toisellakin puolella oli sotilaita, minut oli saarrettu joten pystyin ainoastaan paiskoa sotilaita tieltäni. En ole varma mitä tapahtui, mutta tunsin jysäyksen, toinen silmäni menetti näkönsä ja kaaduin maahan.

Heräsin melko mukavasta huoneesta en muistanut mitään mitä oli tapahtunut. Aukaisin silmäni ja ihmettelin miksei toinen silmä aukene, tunnustelin sitä ja ymmärsin sen olevan tikattu umpeen. En tiennyt ollenkaan mitä oli tapahtunut mutta yllättäen joku mies tuli huoneeseeni.

-Kuka sinä olet ja miksi olen täällä? Kysyin.

-Olen Holm. Olet täällä koska silmäsi on ammuttu ja minä pyysin lääkärin korjaamaan sen. Holm selitti.

-Okei. Sanoin ja katselin kattoa ainoalla silmälläni.

-Minun pitäisi pyytää sinulta palvelusta. Holm sanoi ja katsoi minua.

-Minkälaista? Kysyin katsoin häntä takaisin.

-Kun olet parantunut, sinut opetetaan käyttämään erästä muotoa, mikä sinussa on olemassa eli pyytäisin sinua sitten auttamaan minua, pääsemään eroon eräästä otuksesta. Holm sanoi ja ajattelin että hänhän pelasti henkeni joten kai minä voin auttaa ja myönnyin.

Seuraavien kuukausien aikana minua opetettiin muuttumaan karhutiikerimuotoon, sitten tuli päivä kun minä ja Holm lähdimme matkustamaan.

-Se otus on myös muuttuvainen niin kuin me, sinun täytyy taistella hänen kanssaan, minä autan sitten jos sinulla on ongelmia. Holm sanoi.

-Tuskinpa tulee ongelmia. Sanoin ilmeettömästi.

-Toivotaan niin. Holm sanoi tuimana.

Kun pääsimme paikan päälle ja Holm vihdoin päästi minut ulos auton takaosasta, siellä minun vastustajani murisi irlantilaisen pienenmaatilanpihalla, lähdin jahtaamaan häntä metsään. Metsässä olin kummissani kun susitiikerisekoitustyttö tappelemisen sijaan vain kyseli kysymyksiä ja seisoi korkealla puun oksilla, hän oli Mercy. Kun viimein aloimme tapella, meinasin hävitä koska hän sai melkein väsytettyä minut, mutta hän teki virheen hellittäessään otteensa kurkustani. Hyökkäsin ja tarrasin Mercyä niskasta ja taas tyttö alkoi kysellä vaikeita kysymyksiä ja yllättäen päätäni alkoi särkeä ja hellitin otteeni ja menetin tajuntani.

-Missä minä olen? Kysyin herätessäni.

-Olet turvassa, minun luonani. Joku tuntematon tyttö sanoi minulle.

-Kuka sinä olet, päästä minut irti! Karjaisi älytessäni, että minut oli sidottu kiinni.

-Päästämme sinut irti kunhan lupaat olla riehumatta. Tyttö sanoi.

-Hyvä on, kerro nyt kuka sinä olet ja miksi olen täällä. Sanoin mahdollisimman aikuismaisesti.

Tytön vieressä oleva mies irrotti minut ja tyttö alkoi kertomaan minulle armeijasta ja kaikesta josta tiesi liittyen geenimuunteluihin. Kun hän kertoi mitä Holm, jonka hän oli tappanut, oli kertonut silmästäni aloin itkeä ja tunsin oloni kauheaksi, koska olin taistellut mukavaa ihmistä vastaan ja puolustanut pahaa. Pyytelin Mercyltä anteeksi ja kutsuin häntä siskokseni koska hän tuntui isosiskomaiselta. Sitten Mercy näytti muistavan jotain ja alkoi hermostua, hän alkoi selittää nurkassa istuvalle äidilleen miksi ei ollut kertonut hirviömuodosta tälle. Nainen oli mukava eikä sättinyt tai piessyt Mercyä millään tavalla, en ollut aiemmin nähnyt näin mukavia ihmisiä. Syöksähdin kaikkien yllätykseksi suoraan Mercyn äidin eteen.

-Voisitko sinä olla äitini, minulla ei koskaan ole ollut sellaista. Töksäytin suorasukaisesti. Hän näytti hetken aikaa sanattomalta.

-Voi kultapieni, se olisi kunnia! Mercyn äiti sanoi katsoen minua ainoaan silmääni ja pörrötti armeijatyylisiä hiuksiani, aloin taas itkeä tämä oli ensimmäinen kerta kun minulla oli perhe.

Seuraavien kolmen vuoden aikana, sain vihdoin elää normaalia nuorenihmisen elämää, joten nautin siitä täysin rinnoin. Kun olin 15-vuotias, viides maailmansota loppui, touhusin karhutiikeri muodossa pihallamme, yllättäen pihalle tallusteli täysin minulle tuntematon mies armeija vaatteissa. Hän katsoi minua peloissaan. Juoksin sisälle kertomaan kaikille, että ulkona oli joku mies, muutuin tietenkin oven kohdalla ihmiseksi, muuten ovi olisi mennyt rikki, he seurasivat minua ulos..

-Darrin! Sinä pääsit kotiin! Äiti huusi yllättäen ja juoksi miehen luokse.

-Kristen! Mikä ihme oli tuo karhuotus joka juoksi taloomme?! Darren ihmetteli täristen shokissa.

-Meillä onkin paljon puhuttavaa kultaseni. Äitini sanoi sivuuttaen täysin Darrenin yritykset kysellä ”karhuotuksesta” ja lähti taluttamaan häntä sisälle.

Kun olimme sisällä, Mercy ja äiti alkoivat selittää mistä oli kysymys, meni viikkoja ennen kuin Darren vihdoin alkoi sulattaa kuulemaansa ja näkemäänsä ja pystyi puhumaan minulle.

-Hei, Nathan. Kuulin eräänä päivänä aran äänen.

-Hei, Darren! tervehdin häntä ja lapioin hevosten karsinoita puhtaaksi.

-Anteeksi kun en ottanut näkemistäsi kovin hyvin, mutta toivottavasti ymmärrät että se oli aika pelottavaa minulle. Darren sanoi.

-Darren ei sinun tarvitse minulle pahoitella, minähän täällä riehun hirviömuodossa pihallasi. Sanoin.

-Voit kutsua minua isäksi jos haluat, niin kuin vaimoni on äitisi. Darren sanoi ja hymyili minulle lämpimästi ennen kuin lähti.

Muutaman kuukauden päästä elämämme oli jo tasoittunut ja elimme yhtenä perheenä. Sitten Danielilla ja Mercyllä oli jotain kerrottavaa meille.

-No? Äiti ja isä kysyivät yhtä aikaa kun olimme kaikki sisällä.

Mercy katsoi Danieliin ja kakisteli kurkkuaan useaan kertaan.

-Mercy on raskaana. Daniel pamautti suoraan ja Mercy tuijotti häntä murhaavasti.

Hetkeen kukaan ei sanonut mitään.

-Ihanaa! Äiti huusi yllättäen.

-Olisihan se pitänyt arvata! Isä nauroi kovaan ääneen sammalla kun talsi keittämään kahvia.

-Raskaana? Mitä se tarkoittaa? Kysyin kaikkien yllätykseksi, en ollut ennen kuullut koko sanaa, ei armeijassa kaikkea opeteta.

-Oh, tästä tuleekin epämiellyttävä keskustelu, Daniel kertoo! Mercy huudahti naureskellen ja ryntäsi ulos.

-HEI! Mercy! Daniel huusi, mutta Mercy oli jo hypännyt hevosen selkään ja lähtenyt pihasta, joten Daniel joutui kertomaan.

Hän selitti minulle yksityiskohtaisesti kaikkea outoa kun olimme yksin ja valitti välillä ettei halunnut kertoa jos tuijotan. Lopulta kyllä ymmärsin asian…

Kun olin 17,5-vuotias Mercyllä ja Danielilla oli pieni hiljainen poika, mutta minä olin edelleen melko samanlainen, täysin tuon lapsen vastakohta, juoksin metsikössä hirviömuodossa, koska Mercy ei halunnut pojan tietävän meistä vielä.

Eräänä päivänä kuulin hiljaista puhetta metsästä. Muutuin ihmismuotoon ja hiivin ääntä kohti. Näin isonkiven lammenrannassa, puhe kuului sen takaa.

-Mitä minä edes teen, olen metsässä yksin kaukana tutuista maisemista, ties mitä roistoja ja raiskaajia hyökkää kimppuuni. Tytön ääni kuului sanovan.

Hiippailin kiven päälle ja katsoin alas itseäni paljon pienempikokoiseen tyttöön, joka istui mekko päällä rannassa ja uitti jalkojaan lammessa.

-Hei kukas sinä tyttö olet? Kysyin normaalilla, melko matalalla äänelläni. Tyttö kiljaisi ja säpsähti minut nähdessään.

-Ku-kuka sinä olet! Tyttö kysyi tärisevällä äänellä ja tuijotti ammuttua silmääni peloissaan.

-Nathan, entä itse? Kysyin ja hyppäsin tytön eteen kyykkyyn.

-E-Elizabeth. Tyttö änkytti värisevällä äänellä.

-Jaahas, Elizabeth, saanko kutsua Liziksi? Kysyin ja tuijotin tyttöä ja arvion minkälainen hän oli.

-Älä rupea tuttavalliseksi, ties mikä raiskaaja olet. Elizabeth äyskähti tuijottaen taas ammuttua silmääni.

-Tästäkö sinä sen päättelit? Kysyin synkistyen ja osoitin oikeanpuoleista silmääni. Tyttö ei uskaltanut sanoa, mutta tiesin hänen arvelleen sen silmäni perusteella. Menin aivan Elizabethin korvan juureen.

-Tiedätkös Elizabeth jos arviot ihmisen ulkonäön perusteella saatat tehdä heistä arviosi mukaisia. Sanoin synkällä äänellä hänen korvaansa.

-Mitä sinä teet! Elizabeth rimpuili kauhuissaan, kun nappasin hänen lantiostaan kiinni ja vedin hänet selälleen maahan ja asetuin hänen jalkojensa väliin.

-Juurihan väitit että olen raiskaaja, etkö siis odottanut, että voisin raiskata sinut? Kysyin ja tuijotin häntä.

-Ole niin kiltti ja lopeta!  Elizabeth pyysi ja alkoi itkemään. Katsoin hänen käsiään jotka hän oli painanut silmiensä eteen.

Siirsin hänen kätensä pois ja otin hänen poskistaan kiinni. Suutelin häntä hellästi otsaan ja sitten hymyilin.

-Siitäs saat kun luulit minua ulkonäköni perusteella raiskaajaksi, tietenkin minä vain pelleilin, en minä sinulle voisi mitään pahaa tehdä, en ole niin kauhea. Sanoin edelleen ollessani hänen päällään.

-Olen pahoillani, olen vain vähän eksyksissä koska karkasin kotoa, enkä ole ollut ennen yksinäni ja jos haluat voit kutsua minua Liziksi… Elizabeth sanoi pahoillaan.

-No Liz, tarvitsetko yöpymispaikkaa, voisit tulla luokseni? Kysyin katsoen hieman hemmotellun näköistä tyttöä.

-Eh… En tiedä missä sinä asut? Liz empi.

-Asun tässä 10 minuutin hölkkä matkan päässä, minkä ikäinen olet? Katsoin Liziä ja nousin vasta nyt ylös hänen päältään.

-Olen 17-vuotias, asutko yksin, vai? Liz katseli minua pyyhkäisten silmiään aikaisemman säikähdyksen jäljiltä.

-Ai olet saman ikäinen kuin minä. Asun maatilalla Mercyn, Danielin ja heidän poikansa kanssa ja vanhempieni, jotka eivät kyllä ole oikeasti minun vanhempani vaan Mercyn. Selostin epäselvät perhe järjestelyni.

-Käykö se heille, että tulen yllättäen teille lepäämään. Liz kysyi nolona.

-Eiköhän se käy, mutta käykö sinulle se, ettet saatakaan päästä kulkemaan pelkästään läpi, minäkin vähän niin kuin tartuin heidän perheeseensä ja olen asunut heidän kanssaan 12-vuotiaasta asti. Sanoin ja nauroin ääneen.

-Eh… Liz ei osannut sanoa mitään.

-Ainiin, olisi vielä yksi juttu mikä sinun kannattaisi tietää. Sanoin ja käännyin Liziin päin.

-Mikä? Liz kysyi ihmeissään.

-Luultavasti pelästyt tätä seuraavaa, joten anteeksi jo valmiiksi. Sanoin ja muutuin hirviömuotoon.

-Mi-mikä sinä oikein olet?! Liz huudahti.

-Ei tarvitse pelätä, niin kuin sanoin en minä voisi sinulle mitään pahaa tehdä, tule kyytiin. Sanoin hirviömuodon pelottavalla äänellä ja menin makuulle.

Liz ihme kyllä hetken harkittuaan kipusi selkääni. Nousin ylös ja lähdin hölkkäämään kotiin. Kun pääsimme kotiin, kaikki olivat pihallamme tekemässä töitä ja kääntyivät katsomaan selässäni istuvaan tuntematonta tyttöä ihmeissään.

-Hei, tässä on Liz, hän on väsynyt matkallaan, voisiko hän levätä meillä? Kysyin päästäessäni Lizin selästäni ja muutuin ihmiseksi.

Se kävi ja olin oikeassa, Liz jäi luoksemme asumaan ja 1,5 vuoden päästä Liz oli raskaana lapsellemme ja Axel joka pystyi aistimaan tunteita, kertoi sen olevan tyttö ja että heissä molemmissa Axelissa ja vauvassa on eläimiä sisällä, nimesimme vauvamme Vivianiksi.

12 vuoden päästä, sain tietää, että Axel ja Vivian ovat rakastuneet toisiinsa ja olivat peuhanneet vanhan tuttuni oravatiikerin silmien alla, en kyllä tunnistanut oravatiikeriä koska tapaamisestamme oli niin pitkään. Sisälläni piilevä ylisuojeleva isä hyökkäsi esiin Axelin takia ja epäilin heti että Axel on samanlainen kuin minä Lizin kanssa.

Nyt kun ihana Vivianini on 16-vuotias ja Axel 20-vuotias, olen jo antanut periksi koska Axel on hyvä poika eikä voisi koskaan satuttaa Viviania.