Lekroles osa 2

Aluksi: tämä tarina on vähän yksityis kohtaisempi kuin osa yksi ;) 

Johdanto

Lekroles on valtakunta jossa elää ihmiseläimiä esim. ihmissusia, ihmiskoiria, ihmiskissoja paljon muita.

Edellinen tarina kertoi William Wolfysta joka pakeni kotoaan ja hänen oli pakko mennä läpi joko koirien tai kissojen kunnasta joten hän meni kissojen kunnan läpi, siellä hän törmäsi Kissa-tyttö Charon Catmoniin joka osoittautui kissojen kunnan perilliseksi. William auttoi kissoja saavuttamaan rauhan koirien ja kissojen välille. Hän ja Charon rakastuivat muutaman mutkan kautta ja menivät naimisiin ja siitä tarina nyt jatkuu…

Oli kaunis päivä kun William istui linnan puutarhassa, yllättäen Charon pöllähti pensaikosta hänen eteensä kauhistunut ilme kasvoillaan.

-     ÄÄÄK! William huudahti pelästyneenä – mitä ihmettä sinä noin säikäyttelet!?

-     Hiljaa nyt! Charon sähähti kiukkuisesti. – En todellakaan tahdo kenenkään kuulevan nyt!

-     Mitä? William hämmästeli.

-     O-olen… Charon änkytti nolosti.

-     Olet mitä? William uteli.

-     Olen r-ras…

-     Olet rasittava?

-     EI! Olen raskaana! Charon sanoi tarpeeksi hiljaa mutta äkäisesti.

-     M-mitä!? William sai änkytettyä.

-     Meidän täytyy kertoa isälle! Charon sanoi hädissään.

-     Öö… Ööö, hyvä on… William huokaisi.

Kuningas oli shokissa kuulemansa jälkeen mutta otti asian aika hyvin siihen nähden ettei hän edelleenkään pitänyt Williamista. Hän alkoi suunnitella lasten huonetta linnan rakennusmiesten kanssa, kunnes yhdeksän kuukauden jälkeen syntyi

suloinen poika vauva Walter. Koska isä oli ihmissusi vauva näytti erehdyttävästi sudelta. Mutta kuono oli selvästi yhtä lyhyt kuin kissalla.

Kului 7 vuotta kunnes Walter huomasi ettei ollut samanlainen kuin muut hän alkoi vieraantua kavereistaan ja hiipi juhlien nurkissa koska ei tykännyt kissojen kammoksuvista katseista. Hänen isäänsä ei tuntunut haittaavan että muut ihmiseläimen mulkoilivat kissa-sutta paheksuvasti. Walter vanhentui mutta hiipi silti -yllättävän hiljaa- jopa omassa kodissaan. Kun Walter täytti 12 – vuotta, hänelle alettiin opettaa taistelulajeja. Huomattiin että Walter oli jopa nopeampi liikkeissään kuin hänen äitinsä. Walter voitti monia miekkailussa ja käsirysyissä, joskus vapaa-ajalla saattoi muutama kovanaama yrittää haastaa riitaa jotta saisivat mainetta mutta he yleensä olivat hetkessä lyötyjä. William ja Charon olivat hieman huolissaan pojastaan.

Eräänä päivänä kun Walter oli jo 15-vuotias, Charon meni hänen huoneeseensa ja alkoi jutella Walterille.

-     Kuules minä tässä mietin, et taida oikein viihtyä kotonasi?

-     Kyllä minä kotona tykkään olla, tämä kylä vain ahdistaa, tuntuu kuin ei saisi olla oma itsensä. Walter avautui äidilleen.

-     Mikset lähtisi vaellukselle? Charon ehdotti.

-     Häh?

-     Siis vaellukselle, etsit kartan johon on merkitty Lekrolesin kylät joihin ei kannata mennä, ja käyt erilaisissa kylissä etsimässä.

-     Etsimässä mitä? Walter ihmetteli.

-     Itseäsi tietenkin! Charon tokaisi.

-     Miten luulet sen löytyvän?

-     Näet sen jos menet! Charon huudahti ja nousi ylös Walterin sängyltä.

-     Mistä minä sen kartan siis löydän?

-     Kysy isältäsi näytät sudelta ja Lekrolesissa susilla on oikeus eripaikkoihin kuin kissoilla. Hänhän sellaista käytti kun ensikertaa tapasi minut kuunkukka niityllä.

Walter meni etsimään isänsä ja pyysi karttaa häneltä.

-     Tuossa on! William sanoi antaessaan kartan pojalleen. Mihin sinä tätä oikein tarvitset?

-     Lähden vaeltamaan.

-     Ahaa! Oletko jutellut siitä äitisi kanssa?

-     Kyllä. Hän sitä ehdotti. Walter sanoi.

-     Niinpä tietenkin. William hymähti.

Eräänä päivänä Walter sitten lähti kertomatta vanhemmilleen. Ensimmäisenä hän meni ihmissusien valtakuntaan, siellä hänen lyhyeen kuonoonsa kiinnitettiin paljon huomiota. Hän kerkesi vaeltaa pitkän aikaa kunnes erään kulman takaa hänen eteensä ilmestyi kolme naureskelevaa suunnilleen saman ikäistä poikaa kuin Walter itse oli.

-     Hei tylppäkuono mihinkäs olet matkalla? Häijyimmän näköinen poika ivasi.

-     Niin oletko sinä joku seropi, vai? Oikean puoleinen poika kysyi.

-     Seropi? Walter kysyi ihmeissään.

-     Niin eli seka rotuinen piski! Vasemman puoleinen lyhyt poika nauroi.

-     Vai oletko sinä puusta pudonnut kun on noin littana kuono!? Häijy poika sanaili jälleen ja joukko remahti ivalliseen nauruun.

-     Teillä roska kasoilla ei ole oikeutta haukkua minua! Walter murahti vihastuen.

-     Mitä ajattelit tehdä sille littakuono? Häijy poika ärisi.

Ennen kuin muut pojat ehtivät sanoa mitään Walter oli potkaissut heiltä ilmat keuhkoista ja pojat kaatuivat maahan. Vain keskimmäinen poika jäi ihmettelemään mitä oli tapahtunut.

-     Haluatko vielä haastaa riitaa roska kasa!? Walter murahti vapisevalle pojalle

Pojat saivat salaman nopeasti jalat alleen ja pötkivät jo kaukana kun Walter lähti taas liikkeelle. Walter ei uskonut löytävänsä itseään susienvaltakunnasta joten hän jatkoi matkaa.

Muutaman päivän päästä Walter saapui ihmiskanien valtakuntaan. Ihmiskanit olivat harvinainen laji ja vaikka ihmiseläimet eivät

syöneet ihmiskaneja olivat he normaalikanien tapaan erittäin arkoja muiden ihmiseläinten suhteen.

Walter käveli kanien valtakunnan keskustassa eikä missään näkynyt yhtikäs ketään. Walter huhuili muutaman kerran oliko missään ketään mutta vastausta ei kuulunut. Kun hän seuraavan kerran huhuili kaneja, kuului erään pöytäliinan alta heikko aivastus. Walteria huvitti kun hän ymmärsi, että joku piilotteli häneltä kyseisen liinan alla. Walter esitti kävelevänsä muina miehinä poispäin ja kiersi läheisen rakennuksen ja hiipi hiljaisella tavallaan aivan pöydän viereen vaanimaan. Meni noin kaksi minuuttia kun tärisevä otus uskaltautui nostamaan pöytäliinaa ja hiipimään ulos piilostaan, juuri kun pörröinen kani-tyttö huokaisi helpotuksesta Walter nappasi häntä pienen pienestä töpöhännästä kiinni. Tämä aiheutti kani-rassukalle niin kovan säikähdyksen että koko kylä kaikui hänen rääkäisystään. Walter sai rauhoitella itkevää ja tärisevää tyttöä pitkän tovin hokien ettei ollut aikonut syödä tätä.

-     Ku...kuka si…sinä olet? Kani tyttö uskaltautui viimein kysymään.

-     Olen Walter Wolfy, kissojen valtakunnan prinssi. Walter sanoi innottomasti.

Kani-tyttö nosti katseensa ja vilkuili hetken aikaa Walteria arvioiden uhkaansa.

-     Haluaisitko vastata erääseen kysymykseen, herra Wolfy? Kani-tyttö sanoi yllättäen unohtaen pelkonsa kuin taika iskusta.

-     No? Walter kysyi yllättyneenä.

-     Miten susi voi olla kissojen valtakunnan prinssi? Kani sanoi painottaen sanaa prinssi ja kallistaen päätänsä ihmeissään.

-     Äitini on ihmiskissa ja kissojen valtakunnan prinsessa Charon Catmon, isäni taas on tavallinen ihmissusi William Wolfy. Walter selitti.

-     Ahaa… Kani näytti mietteliäältä.

-     Mutta minäkin tahdon tietää muutaman asian. Mikä sinun nimesi on, miksi piilottelit minulta ja miksi olet ainoa täällä?! Walter kyseli ihmeissään.

-     Huooh… Olen tavallinen ihmiskani, Nimeni on Rina, Rina Raboca. Piilotteli koska ajattelin että syöt minut, mutta et sinä taida olla sellainen, ethän? Rina sanoi rentoutuen hieman.

-     En ole. Walter vannoi.

-     En tiedä itsekkään missä muut ovat, he olivat kaikki poissa kun heräsin eilen aamulla. Outoa eikö? Rina kysyi ja nousi seisomaan maasta mistä hänellä ei ollut ollut mahdollisuutta nousta kun Walter oli säikyttänyt hänet.

-     Joo onhan se vähän outoa, montako teitä edes on? Walter kysyi ihmeissään.

-     Ei meitä montaa ole ja jos olen täysin rehellinen uskon että minun kyläni muutti toiselle puolelle valtakuntaamme ja unohtivat minut jälkeen. Rina sanoi hiljaisella äänellä.

-     Mutta eväthän muut voi sinua noin vain unohtaa! Missä sinun vanhempasi ovat? Walter kysyi ihmeissään.

-     Tuolla. Rina sanoi osoittaen taivaalle.

-     Ai… Anteeksi kun kysyin. Walter hiljeni, ei hän ollut arvannut etteivät Rinan vanhemmat olleet elossa.

-     Ei se mitään, et voinut tietää. Eikä sillä niin väliä olin silloin 3-vuotias, en edes muista heitä kunnolla.

Walter katsoi ensimmäistä kertaa kunnolla tyttöä edessään. Rinalla oli lyhyehköt korvat kaniksi, jotka nousivat vain kun hän oli yllättynyt. Hänellä oli kermanvalkoinen naama ja vatsa ja vaaleanruskea selkä.

-     Hei herra Wolfy. Mihin sinä oikein olet menossa kun olet näin kaukana kissojen valtakunnasta?

-     Sano vain Walter, enkä oikeastaan ole menossa mihinkään erityiseen paikkaan, vaeltelen vain. Walter myönsi.

-     Haluaisitko sinä matka seuraa? Rina kysyi ujostellen.

-     Huh? Haluaisitko sinä tulla mukaan? Walter ihmetteli.

-     No… siis tuota… se olisi… ehkä hieman liian… vaarallista… en oikein tiedä uskaltaisinko, mutta… Rina alkoi selittää hermostuneena.

-     Hahaha! Ei sinun tarvitse pelätä minun seurassani, Rina! En ole eläissäni hävinnyt tappelussa kenellekään. En edes äidilleni joka on valtakuntamme paras taistelija, isäni ei nimittäin taistele.

-     No haluaisitko ottaa minut mukaan, jos siitä siis ei ole vaivaa. Rina sanoi katsellen samalla varpaitaan.

-     Eiköhän se käy, onko mitään erityistä paikkaa jonne haluat mennä? Walter kysyi katsellen kiintoisia reaktioita Rinan kasvoilla.

-     No… olen aina halunnut käydä hevosten valtakunnassa, he ovat saaliseläimiä niin kuin minä… Rina sanoi nostaen katseensa maasta Walteriin.

-     Hyvä on… mutta olisiko täällä paikkaa josta löytyisi jotain syötävää, en ole syönyt eilisen jälkeen. Walter sanoi samalla kun hänen vatsansa murahti.

Rina katsoi hetken Walteria epäillen ja arvioiden, aikoiko susi syödä hänet.

-     Ihan oikeasti Rina, sanoin jo etten halua syödä sinua! Walter turhautui Rinan epäilyistä.

-     Hyvä on, hyvä on! Olen vain syntynyt pelkäämään saalistajia. Rina puolustautui.

-     No löytyykö mistään ruokaa? Walter sanoi vatsan edelleen muristessa.

-     Kyllä jos kasviksen kelpaavat. Rina sanoi vilkaisten Walteriin.

-     Kyllä kelpaavat, en minä koskaan ole oikeastaan innostunut lihan mausta.

He lähtivät vieretysten kävelemään pientä koloa kohti. Kolo näytti niin pieneltä, ettei Walter uskonut kenenkään mahtuvan siitä. Kun Rina sitten pujahti koloon ongelmitta ja pyysi Walteria seuraamaan, Walterin oli pakko sanoa suoraan että, oli paljon isompikokoinen kuin Rina eikä tulisi mahtumaan kolon sisään käynnistä. Hetken päästä Rina alkoi työntyä ulos kolosta mukanaan korillinen herkullisen näköisiä vihanneksia.

-     Tuo on meidän ruokavarastomme. Rina sanoi osoittaen koloa missä oli juuri käynyt.

-     Missä sinä sitten asut? Walter sanoi haukaten kaalia, jonka oli napannut korista.

-     Tuolla, tuo talo tienpäädyssä, ei kovin kodikas mutta sitä sietää. Rina sanoi osoittaen pikkuruista tönöä pienen pihatien päädyssä.

Walter katseli hetken pientä taloa ja ehdotti sitten, että he jatkaisivat matkaa hevosten valtakuntaan. Matkalla Walter rohkaistui kysymään kysymyksen joka oli häirinnyt häntä jo tapaamisesta lähtien.

-     Anteeksi jos olen epäkohtelias, mutta oletko sinä puhdasrotuinen kani? Sinulla on niin lyhyet korvat ja olet pienempi kuin muut kanit. Walter kummasteli.

-     Ei, en ole. Olen ihmiskanin ja ihmismarsun risteytys. Siksi kai kaikki minua aina katsovatkin vähän oudosti. Rina sanoi korvat hieman luimussa.

-     Ei risteytyksissä mitään vikaa ole, olenhan minäkin kissan ja suden risteytys. Vaikka eihän se aina ole mukavaa kuunnella niitä ”Hei mitäs littakuono!” – kommentteja. Walter totesi.

-     Mutta sinullahan luulisi olevan helpompaa, sinähän olet sentään kuninkaallinen! Rina ihmetteli.

-     Sehän juuri pahentaa asiaa! Heti kun opin taistelemaan, kaikki ovat yrittäneet saada kunniaa voittamalla minut! Walter valitti.

-     Niin.. kai se voi niinkin olla. Rina pohti.

Kun he saapuivat hevosten valtakuntaan, heitä vastaan asteli suuri lauma ylvään näköisiä jättiläisiä.

-     Mitä minä näenkään? Susi ja kani? Yksi hevosista hörähti möreällä äänellä.

-     Päivää olen Walter Wolfy ja tässä on ystäväni Rina Raboca. Walter esitteli heidät.

-     Päivää mikäs tuo teidät tänne? Eräs valkoinen hevonen kysyi laskeutuen samalla aikaa neljälle jalalle.

-     Olemme ohikulku matkalla olisiko teillä yöpymispaikkaa? Walter kysyi kohteliaasti.

Keskustelun aikana Rina oli piiloutunut Walterin selän taakse isoilta hevosilta piiloon.

-     Kyllä täältä yöpaikka löytyy! Minä olen Romeo hauska tavata. Valkoinen hevonen esitteli itsensä.

-     Kiitos Romeo. Walter kiitti kohteliaasti.

Romeo esitteli heille monia paikkoja ja antoi heidän nukkua tallissaan. Aamulla Walter ja Rina joka oli vihdoin lakannut pelkäämästä isoja hevosia, jatkoivat matkaa. Hetken päästä he jäivät istumaan kivelle joen varteen.

-     Minne me nyt menemme? Rina kysyi.

-     En oikein tiedä… Walter totesi katsellen samalla ystävänsä kauniita kasvoja.

-     Walter kuule… ei sinun tarvitse minut takiani täällä pysyä, voit mennä kotiisi. Rina huokaisi.

-     Jos olen rehellinen… en voi jättää sinua tänne. Walter sanoi mietiskellen.

-     Miksi et muka? Rina ihmetteli Walterin käytöstä.

-     En itsekkään ymmärrä miksi… mutta luulisin, että olemuksesi on sellainen, etten voi lakata huolehtimasta mitä sinulle käy jos jäät yksin… Walter pohdiskeli.

-     Ei sinun tarvitse minusta huolehtia, vaikka olen heikko, olen nopea juoksemaan jos tulee ongelmia. Rina sanoi katsoen samalla Walteria silmiin.

Yllättäen Walter kumartui suutelemaan Rinaa, Rina punastui mutta ei sanonut mitään.

-     Anteeksi… Walter sanoi ajatellen, että nyt tyttö ainakin inhoaisi häntä.

-     Ei se mitään… Rina sanoi ujosti.

-     Rina… Walter sanoi nojaten päänsä Rinan olkapäätä vasten.

-     Niin… Rina kysyi yrittämättä häätää Walteria olkapäältään.

-     Tule mukaani, Rina! Walter sanoi halaten tyttöä.

-     Mitä? Mistä sinä puhut? Rina ihmetteli kun ei ymmärtänyt mistä poika puhui.

-     Tule kissojen valtakuntaan kanssani, jos se ei onnistu niin perustetaan oma valtakunta sekarotuisille! Walter sanoi puskien Rinan olkapäätä kissanlailla.

-     En minä voi tulla tungeksimaan kissojen valtakuntaan, minähän olen sekarotuinen kani-marsu! Mitä vanhempasikin sanoisivat! Rina yritti kierrellä.

-     Etkö muista että minun vanhempani ovat eri lajeja joten ei heillä ole mitään pahaa sanottavaa sinusta! Ja jos et suostu edes tulemaan mukaani, me jäämme tänne asumaan ikuisiksi ajoiksi. En aio palata ilman sinua! Walter sanoi päättäväisesti edelleen Rinaa pidellen.

-     No jos suostun tulemaan ja he inhoavat minua mitä me sitten teemme? Rina jatkoi kiertelyä.

-     Me erakoidumme tai perustamme oman valtakuntamme tai jotain! Walter päätti itsepäisesti.

-     Hyvä on tulen mukaasi! Lakkaa painostamasta jo. Rina sanoi hymyillen ja suuteli Walteria, sitten hän punastui korviinsa asti.

He lähtivät kissojen valtakunnan suuntaan nolostuneen hiljaisuuden vallitessa. He yöpyivät läheisessä luolassa kun pimeys laskeutui. Seuraavana päivänä he saapuivat Walterin lapsuuden leikkipaikkaan, joka oli aivan kissojen valtakunnan rajalla.

-     Olemme kohta perillä linnassa. Walter sanoi tarttuen Rinan tassuun.

-     He vihaavat minua varmasti! Rina vannoi.

-     Vanhempani ovat erittäin mukavia, olen varma että he ottavat sinut hyvin vastaan. Walter vakuutti.

-     Walter! Kuului kaksi ääntä heidän takaansa.

-     Äiti, isä! Mistä te sinne ilmestyitte? Walter yllättyi ja meni halaamaan vanhempiaan.

-     Voisimme kysyä samaa sinulta! Satuimme vain olemaan kävelyllä. Charon selitti.

Rina katseli ihmeissään Walterin vanhempia.

-     Kukas hän on? William kysyi viitaten Rinaa.

-     Olinkin juuri aikeissa esitellä teidät! Äiti, isä tämä on minun… Walter ei ollut varma, miksikä hänen pitäisi Rinaa kutsua.

Silloin Rina otti ujosti Walteria tassusta kiinni ja Walter päätti.

-     Hän on tuleva vaimoni! Walter sanoi päättäväisesti.

William ja Charon olivat hetken ihmeissään, kunnes William alkoi nauraa hurjan kuuloista ihmissuden nauruaan. Rina pelästyi oli jo varma, että he inhosivat häntä.

-     Voi poika, sinä olet aivan kuin minä. Menet vaeltelemaan ja hurmaat itsellesi vaimon toisesta lajista. William jatkoi nauruaan ja Charonkin yhtyi nauruun.

-     Rina sanoinhan, etteivät he sinua vihaisi. Walter sanoi Rinalle jonka ujous alkoi hälvetä.

Taas valtakunnassa pidettiin puhdasrotuisten halveksimat häät, mutta siitä eivät rakastuneet välittäneet!